Tänään on rakkaimpani, puoliskoni,
kuoleman muistopäivä.
Tänään on myös edesmenneen veljeni
nimipäivä,
veljeni, joka haudattiin syntympäivänäni
4. joulukuuta.
Päivämääriä, paljon päivämääriä kertyy
elämän mittaan.
10. syyskuuta 2015 maailmani romahti, kun
puolisoni
kuoli.
Maailmani oli tosin romahtanut jo paljon
aiemmin,
vaikka en sitä tajunnut niiden viikkojen
aikana, jona
puolisoni sairasti ärhäkkäästi edennyttä
syöpää.
Diagnoosista kuolemaan, yhdeksän viikon
aikana, toivoin
vain paranemista, rakkaani saamista takaisin
kotiin,
että elämä saisi jatkua.
Aloin melko nopeasti ymmärtää, ettei
elämä
kuitenkaan saisi jatkua sellaisena onnellisuuden
puutarhana, kuin mitä elämämme oli siihen
asti ollut.
Kuitenkin tärkeintä olisi ollut, että
hän olisi kotona, olisimme
yhdessä, vaikka millaisten käytännön
vaikeuksien
keskellä, mutta siltikin yhdessä.
Nyt olen alkanut oivaltaa myös sen, että
rakkaani itse
taisi käsittää jo pitkään jotakin olevan
tapahtumassa.
Luulen, että hän aavisteli jo kuukausia
ennen ambulanssin
tuloa, että jotakin oli vinossa. Hän ei
sanonut minulle mitään,
vaikka pienen pieniä vihjeitä
sairaudesta oli. Hän säästi
minua, mutta hän lienee säästänyt
itseäänkin hössötykseltä.
Minulle päivämääristä kamalin on 10.
syyskuuta, vaikka
sellainenkin tuhon päivä muistetaan kuin
11. syyskuuta.
Kaikki on suhteellista, ja kokonaisuudet
syntyvät
yksilöllisyyksistä. Ei lohduta surevaa
lainkaan se, että
maailmalla on massoittain muita surevia.
Oma menetys
on menetyksistä suurin.
Rakkaani hautauspäivä on 3. lokakuuta,
ja seuraavasta yöstä
tuli hyytävän kylmä. Sama hyyde jatkui
kuukausitolkulla niin,
että toimin kuin zombi, näennäisen
järkevästi, mutta sielultani
kuolleena. Kun routa lopulta alkoi
sulaa, tuli kipu ja tuska,
joka oli kuin paleltuneen jäsenen
palautuminen.
Tuli paljon päivämääriä, mutta toisin
kuin elämässä
siihen asti, ne päivämäärät eivät olleet
suunnitelmia,
tulevaisuutta, aikomuksia, toiveita. Ne
olivat nyt enää
muistojen päivämääriä, ja niitä on
paljon: silloin olimme
siellä – yhdessä, silloin tehtiin sitä
tai tätä – yhdessä,
silloin matkustimme sinne – yhdessä,
silloin koimme
senkin ja tämänkin – yhdessä, ja voi,
miten ihana oli
päivämäärä 28. elokuuta – oli
hääpäivämme.
Onnen täyttymyksen, vihkimisen hetkellä yllämme
hulmahti musta viitta, sydäntä kylmäsi
hetken, sillä
jotenkin ne sanat kuulostivat vääriltä,
ihanaan
tilanteeseen sopimattomilta. Kauhun
tunne haipui
kuitenkin nopeasti onnen tunteen tieltä.
Myöhemmin silloinen kauhun häive
palautui mieleen
useasti, surusta karvaaseen mieleeni.
Se oli vihkikaava: kunnes kuolema teidät
erottaa.
Se kävi toteen.
