Voi, miksi
meidän on niin vaikeata
puhua vainajista,
kysyn tänään, ja
muistelen katuen
vuosien takaista
tuttavaani.
Hän jäi leskeksi
kauan sitten, mutta
edelleen hän
puhui puolisostaan
usein aivan kuin
tämä olisi ollut yhä
olemassa, ikään
kuin tämä olisi vain
tilapäisesti nyt
muualla.
Tunsin aina
kiusaantuvani.
Olin
ymmärtämätön, en käsittänyt,
mistä oli kyse,
sillä elämä ei ollut
vielä repinyt
minua riittävästi.
Minulla ei ollut
eväitä ymmärtää,
että olisi
pitänyt kuulla sanojen taakse.
Jouduin
sittemmin pohtimaan paljon
tätä kysymystä.
Miksi ihmeessä
itselleni
tuntemattoman, jo edesmenneen
ihmisen
pitäminen ”mukana keskustelussa”
tuntui
väsyttävältä.
Kun omalle
kohdalle tuli raskas menetys,
rakkaan mieheni
kuolema,
niin mikään muu
ei jaksanut kiinnostaa
kuin puolisoni,
tai pikemminkin ”puoliskoni”,
hänen nimensä,
hänen tekemisensä, mitä
hän olisi
sanonut tai ollut mieltä.
Ihmiset
kuitenkin karttoivat asioita,
jotka olisivat
sivunneet edesmennyttä
puolisoani – se tuntui
väkinäiseltä.
He kai luulivat
säästävänsä minua.
Heidän silmänsä
alkoivat harhailla,
he yrittivät
kääntää huomioni
muualle – ikään kuin
lapsen, jotta
tämä unohtaisi
harminsa.
Kuollut muuttui
hetkessä tabuksi.
Edes hänen nimeään
ei enää sanottu.
Kuitenkaan
mikään muu asia ei
minua
kiinnostanut, mikään muu ei
elähdyttänyt
minua kuin rakkaani nimi
ja puhuminen
hänestä.
Olisin halunnut
vain hänestä puhua ja
erityisesti
tavata sellaisia ihmisiä,
jotka tunsivat
mieheni ja joilta voin
toivoa kuulevani
henkilökohtaisia
muistoja
rakkaastani.
Ihmiset
kuitenkin kaikkosivat,
suruni
kyllästytti heitä.
Aina sanotaan,
että asioista pitää puhua
ja ongelmat
pitää avata, murheensa
paljastaa, ja
asioista puhua niin kauan,
kunnes surun
kerä on purettu loppuun.
Kun tarve tuli
omalle kohdalleni,
kokemukseni oli,
ettei kuollutta
rakastaan saisi ”ottaa
esille”,
omaa suruaan ei
saisi purkaa, koska
ihmiset ikään
kuin säästävät
surevan
tunteita. He tuntuvat
kääntävän
selkänsä tällaisille
keskustelunaiheille.
Ihmisiä myös
pitkästyttää, jos sureva
jatkuvasti kelaa
ja kelaa samaa asiaa,
menetystään,
menettämäänsä rakasta,
menetyksensä
suuruutta ja
ylivoimaisuutta.
Niinpä sureva
vaikenee, yrittää
esittää
reipasta, väittää, että
kaikki on hyvin.
Hän käärii
surunsa paksuun kuoreen,
josta kuitenkin
tihkuu katkeraa kalkkia
sieluun. Se
estää toipumisen.
Sureva on yksin
surunsa kanssa.
Se on vanha
totuus, mutta kun
sen saa itse
kokea, sen merkityksen
vasta ymmärtää.
Kun surun
koteloi omaan sieluunsa,
kääriytyy
itsekin paksuun murheen
kuoreen, joka vahvistuu päivä päivältä.
Sieltä on vaikea murtautua läpi.
Tarvitaan ymmärtävä kuulija, joka
ei väsy kuuntelemaan, ja joka ei
vain kuuntele vaan myös kuulee,
ehkä ymmärtääkin.
Vain se voi sulattaa murheen
joustamattoman kuoren.
Kunpa pystyisimme tekemään
surusta arkipäiväisen – arkeahan
se kuitenkin on, sillä ilman surua
ja menetyksiä ei kukaan voi
selvitä elämästään.
Kiitos, että kuuntelit.
