Kuolleesta tulee tabu

Voi, miksi meidän on niin vaikeata

puhua vainajista, kysyn tänään, ja

muistelen katuen vuosien takaista

tuttavaani.

Hän jäi leskeksi kauan sitten, mutta

edelleen hän puhui puolisostaan

usein aivan kuin tämä olisi ollut yhä

olemassa, ikään kuin tämä olisi vain

tilapäisesti nyt muualla.

Tunsin aina kiusaantuvani.

Olin ymmärtämätön, en käsittänyt,

mistä oli kyse, sillä elämä ei ollut

vielä repinyt minua riittävästi.

Minulla ei ollut eväitä ymmärtää,

että olisi pitänyt kuulla sanojen taakse.

Jouduin sittemmin pohtimaan paljon

tätä kysymystä. Miksi ihmeessä

itselleni tuntemattoman, jo edesmenneen

ihmisen pitäminen ”mukana keskustelussa”

tuntui väsyttävältä.

Kun omalle kohdalle tuli raskas menetys,

rakkaan mieheni kuolema,

niin mikään muu ei jaksanut kiinnostaa

kuin puolisoni, tai pikemminkin ”puoliskoni”,

hänen nimensä, hänen tekemisensä, mitä

hän olisi sanonut tai ollut mieltä.

Ihmiset kuitenkin karttoivat asioita,

jotka olisivat sivunneet edesmennyttä

puolisoani – se tuntui väkinäiseltä.

He kai luulivat säästävänsä minua.

Heidän silmänsä alkoivat harhailla,

he yrittivät kääntää huomioni

muualle – ikään kuin lapsen, jotta

tämä unohtaisi harminsa.

Kuollut muuttui hetkessä tabuksi.

Edes hänen nimeään ei enää sanottu.

Kuitenkaan mikään muu asia ei

minua kiinnostanut, mikään muu ei

elähdyttänyt minua kuin rakkaani nimi

ja puhuminen hänestä.

Olisin halunnut vain hänestä puhua ja

erityisesti tavata sellaisia ihmisiä,

jotka tunsivat mieheni ja joilta voin

toivoa kuulevani henkilökohtaisia

muistoja rakkaastani.

Ihmiset kuitenkin kaikkosivat,

suruni kyllästytti heitä.

Aina sanotaan, että asioista pitää puhua

ja ongelmat pitää avata, murheensa

paljastaa, ja asioista puhua niin kauan,

kunnes surun kerä on purettu loppuun.

Kun tarve tuli omalle kohdalleni,

kokemukseni oli, ettei kuollutta

rakastaan saisi ”ottaa esille”,

omaa suruaan ei saisi purkaa, koska

ihmiset ikään kuin säästävät

surevan tunteita. He tuntuvat

kääntävän selkänsä tällaisille

keskustelunaiheille.

Ihmisiä myös pitkästyttää, jos sureva

jatkuvasti kelaa ja kelaa samaa asiaa,

menetystään, menettämäänsä rakasta,

menetyksensä suuruutta ja

ylivoimaisuutta.

Niinpä sureva vaikenee, yrittää

esittää reipasta, väittää, että

kaikki on hyvin.

Hän käärii surunsa paksuun kuoreen,

josta kuitenkin tihkuu katkeraa kalkkia

sieluun. Se estää toipumisen.

Sureva on yksin surunsa kanssa.

Se on vanha totuus, mutta kun

sen saa itse kokea, sen merkityksen

vasta ymmärtää.

Kun surun koteloi omaan sieluunsa,

kääriytyy itsekin paksuun murheen

kuoreen, joka vahvistuu päivä päivältä.

Sieltä on vaikea murtautua läpi.

Tarvitaan ymmärtävä kuulija, joka

ei väsy kuuntelemaan, ja joka ei

vain kuuntele vaan myös kuulee,

ehkä ymmärtääkin.

Vain se voi sulattaa murheen

joustamattoman kuoren.

Kunpa pystyisimme tekemään

surusta arkipäiväisen – arkeahan

se kuitenkin on, sillä ilman surua

ja menetyksiä ei kukaan voi

selvitä elämästään.

Kiitos, että kuuntelit.

Korvauskuusi ja järvimaisema

Ei koivu ja tähti vaan kivi ja kuusi.

Siihen lisäksi vielä tulen räiske ja

veden liplatus, niin siinä se olisi.

Siellä olisi koti.  

 

Halusin aina pihalleni leppäkerttukiven.

Lennä, lennä leppäkerttu,

ison kiven juureen,

siellä isäs äitis sulle,

keittää hyvän puuron.

Se kivi olisi iso ja sammaleinen. 

 

Sain kuin sainkin semmoisen kiven

pihaani Sompiontiellä. Naapurissa tehtiin

putkiremonttia, ja kaivuri nosti maan

uumenista pikkuauton kokoisen järkäleen.

Se painoi kuulemma 2500 kiloa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oli melkoinen sompaaminen saada

kivi lopulta omalle pihalle:

kuka omistaa, keneltä lupa,

kuka toimittaa, mihin sijoittuu, 

mitä maksaa ja kenelle maksetaan.

 

Kaikki järjestyi, ja tontille ilmestyi

valtava nosturi, tarkistettiin kiven

paikka, ettei vain satu viemäriputkien

päälle, ja sitten varovainen lasku.  

 

Kivihaaveen toteutumisesta on aikaa

yli kymmenen vuotta, ja sinä aikana

se ”juurtui” paikoilleen. Vieressä

menestyivät syreenit, kalliokilvet,

saniainenkin ja lupiinit. 

 

Elämä opettaa luopumaan, ja niin

menetin kiven muuttaessani muualle.

Nyt minulla ei ole leppäkerttukiveä,

vain pelkkä muisto.

Halusin aina pihalleni myös
sen ison kuusen, jota sanotaan
kotikuuseksi. Sen latva on korkealla,

oksat tuuheat ja leveät ja

sen juurelle voi piiloutua kuin majaan.

 

Suojellun talon pihalle ei voinut

istuttaa kuusta, mutta mökille sellainen

sopisi mainiosti. Metsän haaskaukseksi

ei hankintaa voi sanoa, vaikkei valtiolta

lupaa ollutkaan. Metsäretkellä kaivoin
sormin vetikon laidasta surkean

parikymmensenttisen näreen ja

juurta sen verran, mitä sormin pystyin

vetisestä hietamaasta tonkimaan. 

 

Kituisa näre kaivettiin mökkirannalle.

Oli suoranainen ihme, että se selvisi

ensimmäisestä talvestaan ja seuraavistakin,

mutta vuosikasvut olivat vähäiset,

vain sentin luokkaa. 

 

Ympäröin näreen aurauskepeillä, jottei

traktori lyttäisi sitä. Hellin sitä muutenkin,

olihan sillä suuret odotukset – kasvaa

kotikuuseksi. 

 

Nyt sekin on enää muisto. Nykyisen

kerrostaloasuntoni pihassa huojuu

jättikorkea kuusi.  Vaikka se on kapea

eivätkä sen oksat suojaa mitään, niin

se käy kuitenkin lohdutuksesta. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapsuuden kotini oli järven rannalla,

ja lähes kaikki myöhemmät asuinpaikat

ovat olleet veden lähellä. Nykyinenkin

kotini sijaitsee aivan järven rannalla,

ikkunoista avautuu ihastuttava, ilmettään

alati vaihtava vesimaisema. 

 

Lapsuuden kodissani oli uuneja, mutta

sittemmin tulen räiskeestä pääsi

nauttimaan vain metsäretken nuotiolla,

kunnes kotiimme rakennettiin takka.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Se oli onnen aikaa, mutta nyt sekin

on muuttunut muistoiksi. Vaikka elämä

on takatonta ja puusaunatonta, niin

kiven ja tulenräiskeen tilalla on  

korvauskuusi ja järvimaisema.

Merkkejä älykkyydestä

Nyt meitä hemmotellaan erilaisilla teorioilla seikoista, jotka voivat olla merkkejä älykkyydestä. Ne ovat ”tutkittua tietoa”.

Tarjotaan nyt sitten lisää ilahduttavia merkkejä älykkyydestä ilman tieteellistä näyttöä tai edes tutkimusta.

Oletko sohvaperuna, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö pysty istumaan kovin kauan paikallasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko pöytäsi aina sekainen, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko pitää pöytäsi tilanteesta riippumatta järjestyksestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Oletko laiska tai unohtuiletko tuijottamaan tyhjää, se voi olla merkki älykkyydestä.

Tartutko työhön kuin työhön sinnikkäästi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Huvitutko mustasta huumorista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Riemastuttaako sinua vain kohellus tai hulvaton tilannekomiikka, se voi olla merkki älykkyydestä. Ehkä sittenkin nautit vain niin sanotusta älyllisestä huumorista, se voi olla merkki - öh, siis älykkyydestä.

Valvoskeletko iltaöisin ja nukutko aamuisin pitkään, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko iltaisin aikaisin nukkumaan ja ottaa hyödyn aamun tunneista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko lepotauon, kun väsyttää, vaikka tehtäväsi olisi vielä kesken, se voi olla merkki älykkyydestä.

Suoritatko itsellesi asettamasi tehtävän aina loppuun, vaikka miten väsyttäisi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö ole kovin tarkka kotisi siisteydestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Siivoatko kotiasi jatkuvasti, vaikkei olisi mitään siivottavaakaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Heitteleekö ”lautasmalli” miten sattuu mielialojesi mukaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pidätkö aina tarkan huolen siitä, mitä ja miten syöt, se voi olla merkki älykkyydestä.

Löydätkö nopsaan vian teknisestä vempaimestasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko tekninen laitteesi sinulle täyttä hepreaa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harhailevatko korvasi ja silmäsi niin, ettet pysty keskittymään kuulemaasi tai näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pystytkö keskittymään herpaantumattomasti häiriöistä piittaamatta kuulemaasi ja näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko kumppanisi aina huomioon ja hienotunteisesti sivuutat hänen puutteensa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harmittavatko kumppanisi puutteet niin, että aina huomautat niistä ja yrität korjata asiat parempaan suuntaan, se voi olla merkki – no, ehkä se alkaa olla jo merkki, mutta ei ainakaan älykkyydestä.