Pettävä pelisilmä

Pelisilmä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista.

Joko sitä on tai ei. Ellei ole, niin valitettavasti

sellaisen hankkiminen on tuiki hankalaa. 

Sanotaan, että lapsilla on luontaisesti pelisilmä,

se ei ole vielä ehtinyt tuhoutua. Luolien aikaan

ihmisen pelisilmä oli elintärkeä - aikana, jolloin

pelattiin armotonta luontoa vastaan, panoksena

hengissä pysyminen. 

Eräässä mahtimaassa koettiin juuri jännitysnäytelmä,

jossa pelisilmällä näytti olevan melkoinen merkitys.

Tuloksena oli, että mitä epätodennäköisin ehdokas -

alussa jopa vitsiltä vaikuttanut köriläs – vei voiton

tyylikkyyteen pyrkineestä ja erittäin asiantuntevasta

ladysta. Kummallakin oli pelisilmä, mutta vain toisen

pelisilmä osui kohdalleen. 

Koto-Suomestakin muistamme yli kahdenkymmenen

vuoden takaa asetelman, jossa politiikan konkari,

tyylikäs lady, hävisi politiikan ulkopuolelta tulleelle,

joskin toisenlaisissa saavutuksissa ansioituneelle herralle.

Punaiseen kaulahuiviin sonnustautuneesta ja Jumalan

siunausta toivotelleesta miehestä tuli presidentti, sittemmin

myös nobelisti  (jonka Nobel-komitea tosin joksikin

aikaa nimesi venäläiseksi).  

Pelisilmää tarvitaan pelikentillä, mutta sellaisia

ovat muutkin tantereet kuin urheiluareenat tai

sotanäyttämöt. 

Ihan tavallinen arkielämä kysyy pelisilmää. Kukapa

ei olisi harmitellut, että voi sentään, olisi pitänyt

sanoa sitä tai tätä tai ei olisi pitänyt sanoa mitään tai

olisi pitänyt tehdä näin tai noin. Pelisilmä petti eikä

mitään saa enää takaisin. 

Samaa kullanarvoista ominaisuutta tarvitsevat niin

työnhakija kuin työnantajakin – kummallekin hyvä

pelisilmä ja tilannetaju voi merkitä miljoonahyötyä.

Taitava pelaaja hyödyttää itseään ja yleensä se hyöty

myös leviää laajalle. Pelisilmästä voi riippua – ja

riippuukin – vaikka jättiyrityksen ja sen työntekijöiden

tulevaisuus ja toimeentulo ja sen myötä koko yhteiskunnan

menestys. 

Pelisilmää tarvitsee niin torikauppias kuin kenkämyyjäkin,

puhumattakaan ihmisten auttajista, vaikkapa sosiaali- tai

terveyspuolen väestä, jolta vaaditaan myös selvänäköisyyttä,

ja jopa saarnastuoliin nouseva pappishenkilö tarvitsee pelisilmää.  

Pahasti petti pelisilmä sillä nuorella, vasta valmistuneella

miespapilla, jonka pakeille tuore leski meni puhumaan

hautajaisten järjestämisestä. Nainen oli työllä ja tahdolla

kasannut itsensä, jotta pystyisi menemään

kirkkoherranvirastoon. Hän koetti pitäytyä käytännön

asioissa, mutta ”tilanteen kohtaamisen” ohjeensa tarkoin

lukenut pappi ei ollut tyytyväinen, ennen kuin sai

lesken romahtamaan. Raunioilla oltiin taas, kun pelisilmä

petti pahasti. 

Pelisilmä vai pelisilmättömyys. Se on joko kultaakin

arvokkaampi ja sen puute voi olla hyinen suo, itselle

ja muille.

Juokse tai vajoa

Tänään on pyhäinpäivä ja vainajien muistopäivä, murheen päivä.

Lehtijuttu käsitteli poliisin mietteitä, kun hän joutuu viemään suruviestiä omaisille, ja sitä, miten nämä joutuivat ottamaan viestin vastaan.

Erityisesti yksi lause järkytti osuvuudellaan: ”Alkuvaiheessa sain apua jopa enemmän kuin tarvitsin, mutta tiesin, että kun hautajaiset ovat ohi, kukaan ei ikinä enää käy, kun pahin vaihe on päällä. Silloin olisin tarvinnut kriisiapua.”

Tuntuu katkeralta, että heti menetyksen iskettyä riittää kyllä selkään taputtajia tyyliin aika parantaa ja kyllä se siitä ja älä sure ja elämän on jatkuttava. Kun kuolemasta aiheutuva käytännön asioiden hoitaminen laantuu, näennäisen rauhallisuuden vaihe ja sokki hellittää, ja vuoroon tulee murheeseen uppoaminen, silloin jää yksin. Kun lohdutukselle tulee suurin tarve, myötäeläjät ovat kaikonneet. Surevan tuska on käynyt jo kyllästyttäväksi. – Siirry nyt jo elämässä eteenpäin, sanotaan, .

Murheensa yrittää kätkeä, koska se karkottaa muut, se etäännyttää, se koetaan kiusalliseksi.

Ja yksinäisyys syvenee.

Murhe on ja pysyy. On siis vain kaksi vaihtoehtoa, joko juokset murhettasi pakoon – koko loppuelämäsi – tai vajoat siihen – koko loppuelämäksesi.