Ihmisen iho ilmaisee

Ihmisen suurin elin, iho, kertoo,
mitä kuuluu, miten menee. Näin
sanovat tutkijat. He sanovat myös,
että ihoa pitää hoitaa myös
sisältäpäin, ei ainoastaa pinnalta.

Pelkkä putsaaminen ja puleeraaminen
eivät riitä - tai ei edes ole välttämätöntä.
On huolehdittava oikeanlaisesta
ravinnosta ja suojauduttava, jos mielii,
ettei nahka rypisty liian nopsaa tahtia.

Mielenkiintoinen telkkuohjelma
kertoi tutkimuksista, jotka selvittivät
ihmisen ihon vanhenemista.

Syypäitä ihon vanhentamiseen
löytyi monia. Yksi oli ylitse muiden,
auringon säteily. Ihoa ei kannata
kärventää suorassa paahteessa, se
tiedetään nykyään jo hyvin. Käristäminen
ei ainoastaan vanhenna ihoa vaan se
on myös vaarallista ja voi johtaa syövän
syntymiseen. Uskottavasti havainnollistettiin,
miten jopa paljon aikaa autossa viettävän
henkilön ikkunanpuoleinen poski oli
"vanhempi" kuin toinen puoli. Ohjelmassa
esiintynyt juontaja puolestaan vakuutti,
että hän suojaa aurinkovoiteella kasvonsa
aina, kun menee ulos - ja kerroin on
jotakin 50:n luokkaa.

Kaikki tietävät, että tupakanpoltto
vanhentaa ihoa tehokkaasti. Sen
sijaan kiintoisa tieto - ja ehkä harvemmin
mietitty - oli, että ihoa vanhentaa myös
sokeri. Korkea verensokeritaso
heikentää ihon uusiutumista ja
veltostuttaa ihoa. Se näet vahingoittaa
kollageenia ja elastaania, jotka ovat
olennaisia ihon kimmoisuuden
tekijöitä. Sokeri on siis supermyrkky
siinäkin mielessä.

Tärkeimmiksi ihon sisäisistä
"kasvovoiteista" nostettiin tutkimuksessa
esiin kolme ruokaa, parsakaali, tomaatti
ja rasvainen kala. Itsestäänselvyyksiä
ovat tietysti - aina tylsyyteen asti
tolkutettuna - riittävä vedenjuonti
ja vihannes- ja kasvispitoinen ruokavalio,
runsas marjojen ja hedelmien syönti
sekä riittävä liikunta, unohtamatta
tietenkään sitä, että on vältettävä niin
sanottuja nautintoaineita (jotka
sivullisille ovat kärsimysaineita).

Eräs toinen tutkimus etsi totuutta
kasvorasvoista. Testattiin kalliita ja
edullisia naamarasvoja. Tämä tarttui
jostakin vain "sivukorvallisesti", mutta
hauskaa siinä oli, että kalliilla rasvoilla
saavutettu tulos oli heikompi kuin
Nivea-kuurin tulos. No, arvattavasti
kyse oli tarkoitushakuisesta vertailusta,
mutta kiva se oli sikäli, että lienee sama,
millä naamanahkansa kireyttä helpottaa,
kunhan se vain on rasvaa ja puhdasta.
Moottoriöljy ei taida ihan käydä.

Tämä siis selvä: ihon ennenaikaista
vanhenemista voi hidastaa ja että sitä
on syytä pitää tärkeänä, koska iho on
ihmisen tärkeä ja myös suurin orgaani.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
enemmän hän alkaa arvostaa terveyteen
vaikuttavia asioita, yleensä, ja sitä
herkemmässä terveystekijöiden tasapaino
kiikkuu.

Toinen seikka ei enää olekaan niin
selvä: miksi pitäisi näyttää nuoremmalta
kuin on. Yksioikoinen nuoruuden
ihannointi johtaa vääristymiin, jopa
naurettavuuksiin. Pitäisikö pikemminkin
nuoruustavoitteen sijasta pyrkiä
löytämään tasapaino ikävuosiensa ja
elintapojensa kanssa, tavoittelemaan
kypsää suhdetta ikääntymiseen ylipäätään.

Tyylikkäästi (siis terveesti) vanhenevaa
voi vain ihailla.

Pakkoroolia pikkuisille

Jokin on ihmiskunnassa vialla, kun lasta
käytetään kuin tanssivaa karhua. Lapsi
oppii nopsaan kuin koira, jota palkitaan
herkkupalalla. Hän oppii, että kun hän
keikistelee ja ketkuttelee, niin aikuiset
ihastelevat.

Lapsi "puetaan pelleksi" ja aikuiset
hohottavat ympärillä. Viattomuus
vääristyy.

Pieni hollantilaistyttö herätti
maailmalla ihastusta, kun hän
lauloi ooppera-aarian muuntamalla
äänensä muistuttamaan aikuisen
naisen ääntä.

Hyvällä syyllä voi kysyä, millä
perusteella ihasteltiin. Sehän kuulosti
kaamealta, vaikka olisikin pannut
silmänsä kiinni välttyäkseen
lapsiesiintyjän ulkonäön ja äänen
luomalta ristiriidalta. Toki aika
ajoin ääni soi, mutta kaikessa
kuului kehittymättömyys - myös
sisällöllisesti. Aariahan kertoo
nuoren naisen halusta kuolla, mikäli
tämä ei saa rakastamaansa miestä.
Herranen aika, 9-vuotias laulamassa
tämmöistä, kun pitäisi olla hoivaamassa
halinallea.

Suomalaisprofessori ottaa esille ihan
oikean huolen: tytön äänikin on saattanut
jo vaurioitua.

Jos asia kärjistetään, aihetta voi tarkastella
laadullisesti, vaikka määrällisesti kyse
on ihan eri luokan asiasta. Oikeastaan siis
kyse on lapsen hyväksikäytöstä, mikä
tarkoittaa "pahaksikäyttöä", pahoinpitelyä.

Lapsen vaurioittamisen pitäisi olla
kriminalisoitu - tai laissa ainakin jollakin
tavalla otettuna huomioon - muissakin kuin
vain törkeimmissä rikoksissa. Eräänlaista
"pedofiliaa" ovat kai kaikki teot, joilla
vaurioitetaan lapsen normaalia kehitystä.

Aikuiset estävät lapsen normaalin kehityksen
ostamalla pikkuttytölle bikinit, panemalla
taaperoita "kauneuskisoihin", opettamalla
meikkaamaan tai viemällä lapsia rankkoihin
treeneihin, kannustamalla tai jopa pakottamalla
jatkuvasti kilpailemaan pärjäämisestä, suosiosta
ja toisten voittamisesta tai nujertamisesta
keinolla millä tahansa. Jos isät tappelevat
keskenään pikkupoikien jääkiekko-ottelussa,
niin ollaan jo pahasti vialla.

Kun muut ipanat on päihitetty, on onnistuttu!

Huh, kun pikemminkin pitäisi palkita siitä,
että lapsi tekee kehitysvaiheelleen soveltuvia
asioita. 9-vuotiaan pitäisi kai vielä olla
kiinnostuneempi nukeista tai lennokeista
kuin kuolemaa haikailevista aarioista,
noin yleisesti ottaen.

Tosin, aina on poikkeuksia, onneksi, ja tämä
pitää oivaltaa, tunnistaa, antaa tilaa eikä
tukahduttaa. Maailmasivu kai on ollut aikuisten
halua päteä lasten kautta; ehkä ilman tätä halua
ei meillä olisi lapsinerojen luomaa riemua
vaikkapa musiikista.

Lienee se kuuluisa "veteen piirretty viiva" siitä,
milloin kyse on lapsen nerouden oivaltamisesta,
milloin kyse on lapsen kehityksen vaurioittamisesta,
siis silkasta pahoinpitelystä.

Lautahenkilöistämistä

En ole femi enkä sovi enkä muukaan
nisti, mutta kumminkin.. ja tarjoan
seuraavan tarinan johtopäätöksen heti
tähän kärkeen: pannaan "henkilö"
pannaan.

Hyvät kunnon tehtävä- ja ammattinimikkeet
ovat muuttuneet hupaisiksi, kun niitä
änkytetään, korjaillaan, korostellaan ja
oiotaan. Kyse on "-miehestä" ja
"-henkilöstä", mutta ei "-naisesta".

Selvennetään esimerkillä. Eräs miehistä
ja naisista koostunut keskustelijajoukko
keskusteli keskusteluohjelmassa
tärkeästä aiheesta. Miespuolinen henkilö
tuli lausuneeksi, että "...selvitysmies
antaa asiasta selvityksen...", johon toinen
keskustelija, nainen, huomauttaa, että
"henkilö". Johon mies, että "..krhöm,
tarkoitan selvityshenkilö antaa...".
(Hah hah, keskustelu oli varmaan tärkeä,
mutta siitä eteenpäin keskustelun anti hukkui
keinotekoisen mies/henkilö -asetelman
seuraamiseen, miten keskustelijat
jatkossa selviytyivät.)

Ennen oli reilusti lautamiehiä,
selvitysmiehiä, lehtimiehiä,
sotamiehiä, kalamiehiä, rajamiehiä,
remonttimiehiä, metsämiehiä,
asiamiehiä, lakimiehiä, talonmiehiä,
ja niin edelleen. Selvää oli, että siinä
oli kyse ammateista eikä sukupuolesta,
tosin entisaikaan niitä hommia tekivät
yleensä miehet.

Oli myös tar -loppuisia ammatteja,
mutta ne hommat olivat yksinomaan
naisten heiniä. Oli palvelijoita ja
palvelijattaria, oli myös miespalvelijoita,
mutta tuskin naispalvelijoita, ellei
sitten jossakin erikoisessa merkityksessä.
Samaan tapaan ammateille oli useita
ilmaisuja, oli laulajia ja laulajattaria,
mieslaulajia ja naislaulajia, näyttelijöitä,
mies- tai naisnäyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
oli jopa johtajia ja johtajattaria, opettajia
ja opettajattaria ja muita pitkä liuta.

On mahdollista, että eri ilmaisumuodoilla
haluttiin korostaa erilaisia arvoasetelmia tai
tarjota "rivien välistä" lisäinformaatiota.

Tasa-arvoistamisen intoilussa on päädytty
usein naurettavuuksiin, jotka ovat vähintään
keinotekoisia, mutta yleensä tarpeettomia.
Niillä ei juuri ole mitään tekemistä
tasamahdollisuuksiin pyrkimisen,
oikeudenmukaisuuden tai tasapuolisuuden
kanssa.

Varusmies-nimikkeellä ei pitäisi olla
mitään tekemistä sukupuolen kanssa,
vaikka siinä onkin sana "mies".
Armeijassa on miehiä ja naisia suorittamassa
asepalvelusta, varusmiespalvelusta.
Miltä kuulostaisi varushenkilöpalvelus.
Ei olisi armeijamaisen tehokasta sekään, että
olisi erikseen varusmiespalvelus ja
varusnaispalvelus. Olennaista on, että
kyseessä ovat asevelvolliset.

On loputon määrä ammattinimikkeitä,
joissa on pelkkä tekijä, ei sukupuolta,
tuomari, autoilija, astronautti, journalisti,
teknikko, lääkäri, suunnittelija, laborantti,
poliisi (joskin poliisi itse usein puhuu
poliisimiehistä ja naispoliiseista, mutta
tuskin poliisinaisista)...

Muuten, kuka tietää, miksi kolareita
ajelevat autoilijat ja naisautoilijat,
harvemmin miesautoilijat, mutta eivät
autohenkilöt, vaikka heillä olisikin henkilöauto.

Lykky, että suuri osa ammattinimikkeistä
on nykyään jo "uniseksejä", eli samalla
nimikkeellä tarkoitetaan yhtä hyvin
naista kuin miestä. Olennaista siis on ammatti,
ei sukupuoli. Se on tervettä, aidosti tasapuolista
ammatti- ja tehtävänimikkeiden kehitystä.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet olisivat kyllä
selkeitä tänäänkin, vaikka naiset valtaavatkin
alan kuin alan. Vekkuleita ovat nimikkeet
joihin syntyy jännä merkitysero. Mitä tekee
isännöitsijä, vaikka olisi nainenkin, entä
mitä emännöitsijä, vaikka olisi mieskin.

Hassua tässä "henkilö"-villityksessä on
ristiriitaisuus. Alun pitäen lienee oltu
liikkeellä tasa-arvon nimissä, kun alettiin
vaatia mies-loppuisten nimikkeiden
muuttamista henkilö-loppuisiksi. Haluttiin
häivyttää sukupuolileima, toisin kävi.
Kun sanotaan "henkilö", tarkoitetaan
naista. Lopputulos vaikuttaa siltä, että
"henkilöistäminen" korostaa enemmän
sukupuolta kuin itse tehtävää, mikä
puolestaan johtaa sekstistiseen tarkasteluun.

Aina on mahdollista, että "henkilöistämisen"
into syntyi lautamies-nimikkeestä. Saattoipa
ollat tukalaa valita luottamusihmisiä
lautamiehiksi ja - lautanaisiksi.

Itse en aio vaihtaa ammatillista "sukupuoltani":
olen aikoinani opiskellut lehtimieheksi,
tein työurani lehtimiehenä, toimin
lehtimiesyhdistyksessä ja olen viimeiseen
pihinääni asti lehtimies, en lehtinainen enkä
ainakaan lehtihenkilö.

Kouluruokailu katkolle

Nuoriso nirsoilee, laihtuu tai lihoo,

sopusuhtaa näkee entistä harvemmin.

Missä mennään.  

Jos nuorelle haarukan käyttö merkitsee

ruoan sysimistä lautasen reunalta toiselle,

tai jos lasiin ei maito kelpaa, tai jos ainoa

ruoka, jonka hän tunnistaa, on jauhorasvaseos,

hampurilainen, pizza tai kalapuikot höystettyinä

limsoilla, ollaan tosi lirissä.  

Ei taida todellinen tulevaisuuden uhka

piilläkään eläkeläismäärän kasvussa vaan

tulevaisuuden toivojen ränsistymisessä.

Yhtäältä nuoren ruokatavat voivat merkitä

ravinnon yksipuolisuutta ja kammottavan

laadutonta ravintosisältöä, toisaalta terveyden

rapautumista. Ihminen lihoo jo nuorena

muodottomaksi lässyksi tai surkastuu peiliin

tuijottavaksi anorektikoksi.  

Jos puuttuu sekä terve itsetunto että

terveet elämäntavat, ei taida tulevaisuuskaan

olla terve, ei heille - eikä meille meille ”muille”.  

Korvantauslehdelläkin käsittää, että elämässä

ei voi pärjätä ilman kunnollista ravintoa, sitä

tarvitsevat ainakin aivot. Ei laadukas ruoka aina

ole kiinni rahasta, yleensä se on kiinni

viitsimisestä.  

Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan väitetään

luisuvan kahden kerroksen väeksi, hyväosaisiksi

ja syrjäytyneiksi, A- ja B-kansalaisiksi, ja syyllinen

kehitykseen on milloin mikin taho riippuen

katsantokannasta tai poliittisista näkemyksistä. 

Ehkei ongelma olekaan taloudellista laatua

vaan elintapapohjaista. Jos kotona ei ole

ymmärrystä tai osaamista koulia lapsen

ruokatottumuksia, ei tällä taida olla suuria

toiveita tulevaisuudestaan – ellei häneltä löydy

yllättäen parempaa älliä kuin vanhemmiltaan.  

Mitä tehdä, kun valistus ei pure, vaikka tietoa

ja tietämystäkin on riittämiin. Koulu on lasten

kasvattajana melko hampaaton, ellei kotien

sivustatuki ole jämäkkää ja osaavaa.  

Jos vaikka kuntapäättäjät voisivat tarttua räväkällä

otteella tilanteeseen ja tehdä reippaan päätöksen

lakkauttaa niin sanottu ilmainen kouluruokailu

kaikkine vinkeineen, ruokavalioineen ja

erityismääräyksineen, vaikkapa vain määräajaksi,

se ehkä parantaisi asiaa. Se opettaisi arvostamaan

kouluruokailua, se jarruttaisi nuorten turhaa

oikuttelua. Ainakin se säästäisi veromarkkoja

(ellei ongelmaksi nouse ruokahenkilökunnan sijoitus). 

Itse asiassa, tuskin kouluruokakaan perin juurin

tervepohjaista on, kun kunnat joutuvat leikkaamaan

määrärahoja ja koulukeittiöt tasapainoilemaan

kustannusten ja vaatimusten kanssa. Yhden

ruoka-annoksen hinta on tarkoin määritelty ja

minimoitu, joten arvattavasti suuri osa

kouluruoasta on einespohjaista. 

Raha on maailman sivu ollut tehokas ase,

Lainsäätäjillä sietäisi olla rohkeutta laatia

semmoisia lakeja, että epäterveellisyys

koituisi kalliiksi jo käyttövaiheessa eikä

vasta hoitovaiheessa.