Menneen miete

 

Vuoden  viimeisinä tunteina miettii väkisinkin

mennyttä, mielen täyttävät muistot, ajatukset

viivähtävät edesmenneissä omaisissa ja

kuolleissa ystävissä. Mietteet ovat surumielisiä,

vaikka kuluneessa vuodessa oli varmaankin

enemmän iloa kuin surua. 

Miksi pitäisi summata mennyttä, kun kaikki

”eloonjäämisoppaat” ohjeistavat kääntämään

katseen tulevaisuuteen. Toisaalta, miksi

ihmeessä pitäisi pohtia tulevaisuutta – neuvotaanhan

Isossa Kirjassakin ottamaan oppia taivaan

linnuista, jotka eivät kehrää ja kerää. 

Toisaalta vakuutetaan, ettei huomista ymmärrä,

ellei eilistä tunne, ja että historiasta tämä

aika käsitetään ja tulevaa ohjaillaan.

 Semmoisiakin ohjeita hoetaan, että pitäisi

elää vain tätä hetkeä, koska eiliselle ei mitään

voi eikä huomisesta mitään tiedä. Pitäisi

liidellä tässä hetkessä, nauttia olemisestaan

(tai kärsiä, ei sen puoleen), pureutua kiinni

tässä ja nyt. Otapa näistä ohjeista selvä saati vaari. 

Ainakin kerran vuodessa kuitenkin on

lupa muistella kulunutta vuotta ja

pohtia mennyttä – vaikka näinä aikoina sitä

kyllä muutenkin tuupataan joka tuutista

kyllästyksiin asti, katsauksia luodaan

kuluneen vuoden maailmanmenoon,

urheilutapahtumiin, politiikan asioihin,

onnettomuuksiin, kulttuurin hommiin,

vähän siihen sun tähän. 

Sen sijaan omaa elämäänsä ja ratkaisuitaan

voi olla terveellistäkin muistella ja pohtia.

Moni sen tekeekin - ja huonolla omallatunnolla.

Miten muuten on selitettävissä ne iänikuiset

uuden vuoden lupaukset. Ne kai kertovat,

että lupauksien tekijällä on vielä usko

siihen, että alkava vuosi voisi olla kulunutta

parempi ja että siihen voisi itse jotenkin

vaikuttaa. Sitten, kuten muukin hetkellinen

pontevuus ja lupailun into, kaikki lässähtää

ja entinen meno jatkuu - kunnes kahdentoista

kuukauden kuluttua taas on lupausten aika. 

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.

Koska en tykkää tikuista, en muista, mitä

tuli luvatuksi vuosi sitten. Rohkeasti voisi

kuitenkin taas jotakin yrittää lupailla, vaikka

monen mielestä lienee sama, mitä lupaa, koska

lunastaminen on aina osoittautunut vaikeaksi

ellei mahdottomaksi.

 

Siltikin: lupaan muistaa, mutta olla muistamatta,

koettaa, mutta olla iskemättä päätä kiveen, jaksaa,

mutta levätä, luovuttaa, mutta olla luovuttamatta,

tahtoa, mutta antaa periksi, suvaita, vaikkei

hyväksykään, antaa anteeksi, vaikka olisikin

vaikeata, ja ennen kaikkea, unohtaa… 

Taas.

Hellivä hiljaisuus

Joku kertoi taannoin pitävänsä
kuulokkeita korvillaan alvariinsa.
Äimistelin, että eivätkö siinä
korvat jo soi, kun koko ajan
tunkee käytäviin mökää.
Ei, ei suinkaan, sanoi. Kertoi
kuuntelevansa hiljaisuutta,
tallennetta, jossa ei ole mitään.
Hyvä idea, paitsi että tuskin
tälläkään keinolla täyttä
hiljaisuutta tavoitti keskellä
melusaastetta.

Jatkuva ääniärsytys jos mikä on
todella nimensä mukainen,
ärsyttävä, ellei aika ajoin
raivostuttava, jopa vaarallinen.
Se syö ihmistä pahimmalla
mahdollisimmalla tavalla,
se syö ihmisen sielua ja voimia.
Siinä sielu tyhjenee, onkapannu
paisuu, mieli tyhmenee.

Äänisaasteen vaarallisuudesta
on tutkimuksia ja kirjoituksia
riittämiin, mutta niillä ei näy
olevan mitään vaikutusta. Kaiken
kattava ja kaiken valtaava
äänekkyys vain kasvaa.

Moni välttelee ravintolaa, jossa
"viihdykkeeksi" paukuttaa ja ulisee
jos minkälainen melu - sanovat sitä
musiikiksi. Äänitaso on yleensä
turhan korkea, joten se, mikä
tarkoitetaan viihdyttäväksi, onkin
hallitsevaa, se tukahduttaa
keskustelun - ja ruokahalun.

Moni myös välttelee kauppakeskuksia,
joissa jo ovelta vyöryy vastaan
jumputus. Ruokakauppoihin on pakko
mennä, vaikka niissäkin kovaääniset
kailottavat musiikkina milloin mitäkin.
Nopea juoksu läpi kaupan, äkkiä
tavarat kärryyn ja pikaisesti kassalle
ja ulos, pakoon mölyn pakkosyöttöä.

Suorastaan huokaisee helpotuksesta,
jos joskus - tosin aniharvoin - saa
astahtaa sisään sellaisesta ovesta,
jonka takana ei odottele musiikiksi
sanotun melun tsunami. Tuntee
kiitollisuutta.

Kauppaliikkeiden musiikki vaihtuu
joulun alla joulumusiikiksi luomaan
joulumieltä – ja ostohalukkuutta.
Jostakin syystä perinteinen musiikki¨
ei raasta korvia, vaan toimii kuten
pitääkin, luo tunnelmaa. Sitähän
saadaan kuulla vain vähän aikaa
vuodesta.

Oletettavaa kuitenkin on, että mikä
tahansa soitanta alkaa vähitellen
rassata, jos sitä tulvii aina ja
kaikkialla. Asiakkaat pääsevät
jumputusta karkuun, mutta miten
lienee firmojen henkilökunta,
lienevät melko uupuneita.

Ällistyttävin äänikiusaamismuoto
on puhelimen jonotusmusiikki.
Mistä ihmeen kolosta semmoinen
idea kumpuaa, että ihmisrievun pitää
jonotuksen lisäksi kärsiä vielä
kammottavasta plimputuksesta.

Hellivä nautinto on sydäntalven
hämärä päivä kaukana kaikesta,
erämaassa, liikenteen kohinan,
koiran haukun tai minkään
inhimillisen toiminnan tuottaman
äänen ulottumattomissa, paksun
lumen pehmentäessä maisemaa.
Saa vain olla, hiljaa. Ainoa liikahdus
on oman hengityksen huuru, ainoa
ääni on oman hengityksen sihaus,
ainoa tunne on rauha, joka kietoutuu
ympärille.

Mieli tyhjenee, paine kaikkoaa,
sielu täyttyy.