Liikkuva laboratorio

Ihmisruppa on ihmeellinen
kemian laitos, liikkuva
laboratorio. Toiseen päähän
tungetaan raaka-ainetta,
toisesta päästä jäte ulos,
ja siinä välillä puhisee ja
puhkuu, tohiseva tehdas
päästää kaasuja ja hikeä,
räkää ja mölyä. Koko
touhupaketti pysyy kasassa
rungon, siis luiden, ja seinien,
siis nahan, turvin. Ja näitä
kummallisia tehtaita vilistää
maapallolla miljardeittain.
Lisäksi touhussa mukana
ovat miljardit muut vastaavat
"laitokset", eläimet, ötökät,
elolliset lajit, puhumattakaan
kasvikunnan ilmestyksistä.
Kaikki mitä ilmeisimpiä
laboratorioita.

Keho on iso tehdas, jossa
on lukemattomia pienempiä
osastoja. Ne jakautuvat
yhä pienempiin yksiköihin,
jotka toimivat itsenäisesti ja
kokonaisuuksina, työnjako
selkeänä, yhteistyö kitkatta
- ainakin siis pitäisi. Kuten
muussakin työelämässä,
myös elävässä laboratoriossa
voi takkuilla ja katkeilla.
Kun jokin yksikkö kakoo,
kokonaisuus voi kärsiä.
Vika voi korjautua, mutta
se voi myös muuttua koko
tehtaalle kohtalokkaaksi.

Jos semmoinen salaperäisyys
kuin ihmisen tuntemus äkkää,
että nyt on jotakin vialla, alkaa
todellinen touhu, vian korjaaminen,
joka voi olla hakuammuntaa
tai täsmäohjus. Keholaboratorion
vian korjaaminen voi joko onnistua
tai vika voi äityä entistä
pahemmaksi, ja on mahdoton
sanoa, johtuuko tilanne viasta
itsestään, elimistön omista
korjauspyrkimyksistä vai
ulkoisista hoitokeinoista.
Kukapa sen tietää, koska
kelvollista vertailukohdetta
ei voi olla. Paitsi jos on
käytössä klooni.

Muuan iäkäs tuttavani kyllästyi
isoon dosettiinsa, eri lääkkeitä
piti päivittäin ottaa kymmenkunta,
mutta olo oli aina vain kehnompi.
Hän jätti pois valtaosan lääkkeistään,
ja kas, olo koheni. Hänen
ruppalaboratorionsa oli kai
kuormittunut liiaksi.

Julkisuus on täynnään kiistelyä
lääkkeistä, niiden tarpeettomuudesta
tai tarpeellisuudesta, lääketehtaiden
lobbauksesta ja lääkäreiden
sidonnaisuuksista, etiikasta,
luomuelämästä, kemiallisten
aineiden kuormituksesta paitsi
ihmiskehossa myös ympäristössä
(siis siinä mielessä, että ihmisen
ulosteet kemiallistavat vesistöjä).

Ei riitä, että ihminen höystää
erilaisilla lääkkeillä omaa kemian
tehdastaan, vaan kemian tuotteita
tulvii sisään kehon lastauslaiturille
muutenkin kuin pillereinä.
Niitä ei voi edes välttää, vaikka
tahtoisi. Ihminen hengittää
erilaisia partikkeleita ilman
mukana, popsii ruokansa
mukana jos jonkinlaista
kemian tuotetta, makuaineista
säilöntäaineisiin, raaka-aineetkaan
eivät suinkaan nykyään ole
käsittelemättömiä. Vilja ja jauhot
ovat käsiteltyjä, kasvikset ja
hedelmät niinikään, teuraseläimiä
on lääkitty, kasvatuskala on ties
miten tuotettu. Lista on loputon.

Ehkä vain kivikauden ihminen
on voinut välttyä keinotekoiselta
kemialliselta hyökkäykseltä.
Vaan siihenhän ei ole paluuta.
Ehkä ihmislaboratorio osaa
tämänkin ongelman hoitaa,
"mutantoitua".

Rahaa kuin roskaa

Rahaa on jemmassa kuin roskaa,
kirjaimellisesti. Sillä roskaksi se
on käynyt, ellei sitä mitata
tunnearvoilla tai eräänlaisena
historiankirjoituksena.

Selitys on tarpeen. Jemmassa
on siis ainakin 23 maan rahoja,
kolikoita ja jokunen setelikin,
valuuttaa sekä Suomen
markkojakin. Ja roskaahan
ne ovat sikäli, että ei niistä
moni ole enää käypäisää
dineroa.

Rahoja jäi matkoilta aina
taskun pohjalle; niitä tuli
pannuksi reissun jälkeen
talteen pikkupusseihin,
otsikoksi maan nimi. Tallessa
vara parempi, eikähän
koskaan tiedä, jos vaikka
joskus tulisi palatuksi
kyseiseen valtioon, ja
siitä vain omasta pikku
"valuuttavarannosta" sentimot
matkaan mukaan - jos siis
muistaisi. Harvoin muisti.

Kilisevää kertyi kertymistään,
joitakin rahavaltioita on
ehtinyt jo kaatuakin, mutta
kaatumisesta viis, ei rahan
ole pakko romahtaa, ainakaan
ruplan. Suurin osa vierailumaista
on lumpsahtanut EU:iin, iso
osa euroonkin. On jopa
semmoisia rahoja, joiden
"omistaja" on menestyvä
valtio tai yhdysvalta ja rahakin
on niissä jotensakin ponteva.

Rahapussukkakokoelma on
siis myös eräänlainen historia,
kertomus omista matkoista
ja kertomus maista rahan
kautta.

Kolikoita on vuosikymmenten
takaa ja tuoreempiakin, mutta
euro mullisti kolikkokokoelman,
jos paljon muutakin. Se oikeastaan
"pilasi" koko jutun, ehkä paljon
muutakin kuin kolikonkartutukseni.
Tylsäksi meni.

Roskaahan raha on, ainakin
pienet keräilyerät. Itse kolikoilla
ei ole enää arvoa, ei ainakaan
niin paljon, että niitä kannattaisi
sen kummemmin hautoa; ne ovat
liian vanhoja käytettäviksi, mutta
liian nuoria antiikiksi.
Kolikkopulloksi? Semmoinen
taisi tulla jo kerätyksi aikoinaan,
kun Suomessa tehtiin rahauudistusta,
siis ammoin, ennen euroa.

Jos harrastaisi vatsatanssia (vatsa
kyllä jo on), niistä voisi rakentaa
uhkeankokoisen koristeen värisemään
lanteilla. Toisaalta, reikien poraaminen
kolikoihin kuulostaa töisevältä.

Jos tekisi jäynää. Etelän maillahan
väki kulkee ristiin rastiin rantahiekoilla
auringon jo tehdessä laskuaan ja
heiluttee toiveikkaana metallinpaljastinta.
Mitäpäs, jos heittelisi kolikoita sinne
tänne ylläriksi aarteen etsijöille - vai
kuulostaako tuhmalta. Toisaalta, etsijällä
voisi hetken aikaa olla mieltä kiehtovaa
äimistellä, minkä maan turisti siinä
on voinut löhötä ja rahojaan
hukata, mistä menneestä tuo lienee
tullut, kun ihan oudoilta näyttävät
kolikot.