Suomi on monen minän maa.
Voi olla, että mä-maa on
väkirikkain, mutta saattaa olla,
että mie-maa on kuitenkin
laajin.
Miukista tuntuu parhaiten
kotoisalta mää-maassa,
vaikka äiti löytyisikin miä-maasta
ja isä mää-maasta, yhdet
serkut mnää-maasta ja
toiset miästä.
Pitkä työrupeama sattui
kohdalle niin ikään määssä,
vaikka yksi ystävä hakeutuikin
mieluimmin mähän, toinen
miehen, kolmas tykästi
meitsitellä. Nyt kuitenkin on
jo vuosikymmen pari miukilta
kulunut miessä, pääosin.
Sanotaan, että rakkaalla
lapsella on monta nimeä.
Sen mukaan voisi luulla,
että huonosta itsetunnosta
syytetyt suomalaiset
rakastavat itseään oikein
halikaupalla, miksi muuten
minälle olisi niin paljon
eri murteiden muotoja.
Ruotsalaisillakaan ei ole
kuin yksi "minä", ehkä kaksi,
jos jag-sanalle hyväksytään
rinnakkaismuoto jaa.
Enkut pärjäävät yhdellä,
mutta se kirjoitetaankin
mieluusti isolla I:llä, vaikka
lausutaan ai. Espanjalaiset,
italialaiset, saksalaiset,
norjiksetkin, luulisin,
pärjäävät hyvin yhdellä
minällä.
Mikä suomalaisesta tekee
moninkertaisen minän?
Ehkä se, että maa on
harvaan asuttu, metsäinen,
vesien laikuttama ja aika
hiljainen. Kun suomalaisrukka
tahtoo kuulla jotakin muuta
kuin oman äänensä, on
huudettava. Ja niin metsä
vastaa kuin sinne huutaa,
paitsi että joskus voi kuulla
vikaan, minä, miä, mie,
mä, mää, mnää...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

Aihe on laaja, hauskasti siitä sait yhden kohdan esille. Meillä on edelleen eri ilmiöiden samankaltaisuudesta säilyneitä puhekielen yhteisiä sopimuksia, esim pohja, pohjoinen, samoin luonnonilmiöistä esim lumesta hhurja määrä eri vivahteita sisältävä sanajoukko, jonka vai eskimot saattavat voittaa.
VastaaPoista