Kuolematon kirja

Jotain yhteistä sentään minulla ja
Umberto Ecolla: uskomme kumpikin
kirjaan.

Kirjankustantajat ovat huolissaan,
ymmärrettävästi, kirjan kohtalosta.
Kilpailijoita kirjalle riittää, ei vain
tietokoneet, netit, lukulaitteet, muut
vempaimet ja monet ajankäytön syöpöt,
vaan myös ihmisten entistä
lyhytjänteisempi ote elämään,
nopeiden "palkkioiden" vaatimus.
Ei jakseta panostaa, sinnitellä,
odotella, rakentaa asioita vähä
vähältä (ei edes asuntosäästää).
Kaikki pitää saada heti ja nyt, joten
kirjaakaan ei jakseta lukea vaan
lyhyesti jotain vain ja pinnallisesti
hiukan lipaisten.

Kirjaan kannattaa silti uskoa, sillä vaikka
aika muuttuu ja malttamattomuus
valtaa, niin silti ne, jotka lukivat ennen,
lukevat jatkossakin ja siirtävät
lukemisorientoituneisuutensa seuraavalle
polvelle. On selvä, että lukulaite ja muu
tekniikka kehittyy, mutta esineenä kirja
pysyy. Mikäpä voisi korvata nautintoa
selailla kirjaa, rapistella lehteä, panna
kirjanmerkki (siis oikea esine) lehtien
väliin, sulkea kirja hitaasti, sivellä sen
kantta ja hetki muistella juuri
lukemaansa... Sama koskee
sanomalehteä; sen kahistelu on
ihanaa - ja miksei mustien sormien
harmittelukin.

Kirja on sinnitellyt muodossaan
puoli vuosituhatta (Venetsiassa
kehitettiin 1500-luvulla systeemi,
jonka tuloksena oli kirja, mukana
kulkeva lukupaketti, "pokkari"), joten
voisi tietty olla aikakin kaataa lukuvaltias.
Vaikea kuitenkaan uskoa, että
kirjan muodossa olevaa nautintoa
nykytekniikka syrjäyttäisi kokonaan.
Pikemminkin, sille voisi povata
nousua, kunhan monenmoiseen
tekniseen vempainvalikoimaan on
kyllästytty. Nouseehan muillakin
lohkoilla vanhan arvostus ja haikailu
entisiin juttuihin (ei siis vain
kuplavolkkarissa tai morrisminissä).

Kirja on Econ mukaan (HS) niin
toiminnallinen, että sitä on vaikea parantaa.
"Kirja on kuin lusikka, sakset, vasara
tai pyörä. Kun se on kerran keksitty,
sitä ei voi parantaa. Ei voi tehdä
lusikkaa, joka on parempi kuin lusikka."
Näin kertoo Helsingin Sanomat
(6.1.2012) Econ todenneen.

Hesarissa arvioi Jari Paavonheimo
Jean-Claude Carríéren ja Econ kirjaa
ja lisää, että "toinen asia on, että
sivut eivät välttämättä jatkossa ole
paperia."

Econ mukaan kirjaa voisi pitää
biologisena käden jatkeena samoin
kuten kirjoitustaitoakin.

Riemastuttava toteamus Paavonheimon
kirja-arviossa on Carriéren lausuma,
jonka mukaan tietämättömyys on
luonteeltaan usein ylimielistä, jopa
julistuksellista. Eco taas tuumii,
että "ennen typeryys ei pitänyt
melua itsestään. Tänään sen sijaan
kaikki haluavat tulla kuulluiksi.."

Tulee mieleen vanhempieni
luonnehdinta sivistyksestä, jonka
takeena ei suinkaan aina ollut
lukeneisuus. He puhuivat sielun
sivistyksestä. Yksi tunnusmerkeistä
oli mölyttömyys omasta itsestä.
Nykyään egoälämöly saa
kuvaamattomia piirteitä tositelkkuja
ja "hinnallamillähyvänsäjulkuksi"
myöten. Omamelua on pidettävä,
oli siihen ansioita tai ei.

Kirjailijakaksikko pohtii kulttuuria
ja tietämistä kontra tietämättömyyttä
kirjassaan monin tavoin, mutta
olennaista on, että lukijalle tulee
tiettäväksi, että kirja ei kuole.
Lisäisin, että kirja tavarana ei ole
katoamassa, vaikka kirja kirjallisen
tuottamisen muotona voikin
ilmaantua kuluttajalle erilaisissa
käyttömuodoissa.

(Voisi sen kai vaikeaselkoisemminkin
ilmaista, mutta olkoot, kelvannee.)

Ehdottaisin, että lukemisesta ja
kirjasta esineenä alettaisiin tehdä
seksikästä, katu-uskottavaa,
trendikästä. Hesarissa oli juuri tähän
suuntaan toimiva juttu, jossa ratikassa
työmatkojaan istuvat tyypit lukivat,
kuka mitäkin, oli selostus ja kustakin kuva.
Hyvä. Odottelulukeminen näyttäytyi
siinä houkuttavassa valossa, lukija
vaikutti kiintoisalta tyypiltä itsekin.

Kirjan ja lukemisen nostaminen esille
monin eri tavoin onnistuu kyllä - kirjan
kustantajat voisivat ryhtyä hommiin.
Ei riitä, että kausiluonteisesti mainostetaan
kirjailijoita tai kirjoja tai vangitaan
kirjoittaja johonkin brändiin.
Kohteeksi pitää valita yleisö ja avuksi
sielutiede.

Koska jokainen ihminen haluaa olla
erityinen, niin annetaan hänelle se
tunne. Ei kannata tyytyä markkinoimaan
kirjailijan erityisyyttä. Rahakanavassa
voisi virrata, jos saataisiin kuluttaja,
kirjan mahdollinen ostaja tuntemaan
itsensä erityiseksi.