Helposti hyvää

Helposti hyvää, maukasta mutkattomasti,
vaivattomasti, nopeasti, edullisesti...huihai.
Mikä ihmeen vimma on, että kaiken on
oltava helppoa, nopeata, vaivatonta ja
halpaa. Ei edes töissä tarvitse olla kivaa,
kuten muuan entinen kollega aina
muistutti - ei ainakaan liian kivaa, jottei
mene pelkäksi hauskan pitämiseksi.

Nykyinen itsekkyyden ja narsismin
kulta-aika suosii helppoutta ja iisiä
menoa, ja palvoo ulkonäköjuttuja.
Outoa ja ristiriitaista kyllä, kukaan ei
silti osaa katsoa peiliin.

Mainokset ja ohjeet ovat tulvillaan
kivoja määreitä, houkuttavuuksia,
kuten vaikka halvalla hyvää. Kaiketi
pitäisi korvalehdelläänkin tajuta, ettei
vaivattomuus tai edullisuus takaa laatua,
hyvänmakuisuus ei senkään pitäisi olla
pelkkä suositus. Koukutus kätkee aina
ansan, sokerikuorutus vaaran - millainen
se ansa tai vaara kussakin yhteydessä ja
kenen kannalta sitten onkin.

Kun ruoka on nopeasti valmistuva ja
"makealta" maistuva, kyse on harvoin
laatuisasta tai kovin terveellisestä ravinnosta.
Etenkin lasten ruoissa tämmöisiä määreitä
voisi kavahtaa.

Jos esine on helppokäyttöinen, sen
rikkoutuminen on kohtalokasta, ei ole
varaosia; laite on kerrasta kaputt. Jos joku
on halpa, voiko se olla hyvä.

Halvalla hyvää on yhtä järkeenkäyvää
kuin hyvällä halpaa - noin siis yleisesti
ottaen. Joskus kai voi tapahtua, että
hyvää saa tasapainoisella hinta-laatu
-suhteella, mutta todella harvinaista
olisi saada hyvää halvalla.

Miksi siis haikailisi halvan perään.
Valistunut arvaus - tai pikemminkin
katkera kokemus - sanoo, että halpa
tulee kalliiksi. Mitä ohuemmassa kunnossa
lompakko on, sitä tarkemmin sen sisältöä
on syytä varjella. "Osta heti, tavaraa vain
rajoitettu erä"; kenenkähän etua myyjä
siinä tarkoittaa. Malttia kehiin, niin
tarvittaessa pystyy rysäyttämään kiinni
kalliiseenkin laatuun.

Vaihteeksi voisi kokeilla vaivannäön
nautintoa, joka toisi mukanaan olemisen
arvostusta. Voisi harjoitella - ellei nyt
kokonaan niin ainakin joissakin asioissa -
entivanhaista tyyliä, joka pohjautui mielikuvitukseen,
kierrätykseen, pennittömyyteen ja rohkeuteen.
Mitään ei saanut ilmaiseksi, helppous oli
vain haave ja osaamattomuuteen ei kukaan
voinut tuudittautua. Kaikki tehtiin omin
käsin, ruoka rakennettiin perusaineista,
kankaat käytettiin moneen kertaan, kodin
puhtaus löytyi muilla kuin kemiallisilla keinoilla
ja kauneus, sehän oli saunapuhtautta ja
rehellistä mieltä. No, nykyäänkin kauneus on
katsojan silmässä.

Halpahelppokriittisyys kuulostaa fiksulta, mutta
eri asia on ladella teorioita kuin noudattaa niitä.
Mikä lie Rousseau vai kuka viisas taannoin
tokaisi, että tehkää niin kuin sanon, älkää
kuten itse teen. Sama vaiva ryynäsellä.

Värien vuosikymmenet

Niistä ne muistan, väreistä. Vuosikymmenet
vaihtuvat, värimaailmani samoin. Äiti
rakasti sinistä, ja vaaleansinisen lapsuuden
jälkeen vaihtelivat värit kausittain, olipa
jopa yhtaikaisen värikirjon kausi.

Murrosikä oli oman värin etsintää, mutta
todennäköistä oli, että kaikki omat valinnat
menivät pieleen. Tuli railakkailen värien
vuosikymmen, punaista ja varsinkin
vihreätä. 70-lukua leimasi oranssi ja
ruskea - niin kai kaikilla muillakin.
80-luvulla löytyi kirkas keltainen, ja se
piti hyvin otteessaan. Oli itsetunto korkealla,
kun yllä oli kokokeltainen puku, keltaiset
korvanapit, keltaiset sukkahousut ja keltaist
kengät. Vihreä tuikahti aika ajoin mukaan.
Kova valkoinen antoi hyvin selustatukea.

90-luvulla vyörytti musta, musta ja musta,
lieneekö sidoksissa elonkiloihin vai mihin,
mutta käsi tarttui aina mustaan vaihtoehtoon.
Lopulta kaapista ei muita vaihtoehtoja
löytynytkään. Ellei siis mukaan lasketa
erilaisia harmaita ja siniharmaita juttuja.
Äkisti kuitenkin napsahti mukaan tulen
punainen. Lilahtava ei käynyt, mutta
kellanpunainen eri sävyissään ilahdutti ja
- rauhoitti, yllättävää kyllä.

Seuraavan vuosituhannen lähestyessä
sininen lähestyi, lopulta vyöryi ja otti vallan
- ei mikään vedenhaalea, vaan kunnon tuhti
sininen. Se iski selkäytimeen. Siitä tuli koodi.
Tummansininen väri laukaisi ostotoiminnan,
yksisuuntaisen tapahtuman: tavara käteen ja
kassalle. Sinihimo yltyi mittasuhteisiin, mutta
pysyi aisoissa sikäli, että vaatekappi pysyi
mustana.

2000-luvulla syöksähti maailma turkoosiksi.
Mikä tahansa turkoosi sai sormet vapisemaan,
harkinnan horjumaan. Jopa turkoosi
pakettiauto sai kerran innostumaan. Hyvä,
ettei ollut rahaa. Turkoosi loihti mieleen
laguunit ja keinuvan meren. Uikkarin piti
olla turkoosia, rantatossujen ja lippiksen,
turkoosikorut himoittivat, turkoosista syntyi
kudelmia ja virkkaelmia. Kaapissa oli jopa
turkoosi jakkupuku, joka onneksi ei istunut
päällä.

Turkoosi kuului kuitenkin vain kesäisiin
mielteisiin. Talvi oli tummansinisten
sisustusten, astioiden ja kynttilöiden aikaa.
Enempää ei olisi höpömpikään voinut sinertää
elämäänsä, joten kuin varkain hiipi kuvaan
vuorostaan punaväri, ei tällä kertaa liekin
eikä sinen punainen, vaan pikkutytön
punainen, vaaleanpuna ja jopa pinkki.
Ensin kolahti pinkki hammasharja mukiin,
vanha sininen meni roskiin. Sitten tuli
ostetuksi pinkki matkaläppäri ja hiiri, hups
ja vaikka mitä. Ystävä arveli, että kyse
on ikääntymisestä. Vaikka niinkin, sekä
ikääntyminen että vaalea puna ovat totta.

Hassuin hetki oli laukkuostoksilla.
Kaupassa oli tarjous, kolme värivaihtoehtoa,
musta, turkoosi ja punainen. Helppo arvata,
minkä kahvaan käsi tarttui - tietysti
turkoosiin, vanhasta muistista. Hetko,
vieläkö turkoosi kantaa tai siis vieläkö
kantaisi turkoosia vai pitäisikö astua
"elämässä eteenpäin", uuteen kauteen.

Niinpä kaupasta lähti potentiaalinen
matkalle suuntaava kahden laukun kanssa,
lentolaukun ja ruumalaukun, kumpikin
tuhdin punaisia. Ovat niin makeita, ettei
niitä ole malttanut vielä siirtää kellarin
kätköihin.