Etuoikeutettua elämää

Joku toivoo rakkautta, toinen rahaa,
kolmas miettii menestystä, neljännelle
tärkeimmällä sijalla on terveys, monelle
elämän tärkein anti on suosio ja
julkisuus, joku taas pohtii ja summaa
hyviä vaihtoehtoja ja päätyy toivomaan
onnea. Eri kysymys on, mitä kaikkea
onneen sisältyy; ehkä siihen sisältyy
kaikki nuo hyvät.

Entä, jos ei ole rahaa, ei terveyttä, ei
menestystä eikä suosiotakaan, voi silti
olla onnellinen. Miten se voisi olla
mahdollista? Mistä onni kumpuaa,
ellei myönteisistä elämän lahjoista?

Onnen määrittely on yksi pohdinnan
lajinsa. Maltillisimmillaan onni kai voisi
olla semmoista, että mielessä kuplii
hyvä olo, salaperäinen tyytyväisyyden
tunne siitä, että on elossa. Jos oikein
kikkailee, voi tietysti pohtia, mitä
tarkoittaa elossa oleminen. Se voi
jollekin merkitä bailaamista, toiselle
sitä, että tänään ei ole kipuja.

Onnen olemusta tulee usein pohtineeksi;
sitä miettii päivinä, jolloin on väsynyt tai
kipuinen, tai päivinä, jolloin oudosti
tunee hyvää oloa. Ikään kuin ilo kuplii
pintaan ilman mitään näkyvää tai selkeätä,
kouriintuntuvaa syytä.

Onni on ehkä ihmisen yksityisimpiin
tuntemuksiin kuuluva kokemus, jota ei osaa
toiselle selittää, josta ei osaa kertoa
selvää syytä. Se voi tarttua olkapäähän
sivusta, yllättäen, tulla nurkan takaa aivan
samoin kuin onnettomuus tai suru.

Osattomaksi onnesta voi sanoa häntä,
joka ei tunnista onnensa hetkiä, ihmistä,
jonka katsantoa himmentää epäluulo,
kateus, jota painaa ikuisesti pettymyksen
pelko.

Oikeastaan onni onkin yksinkertainen
asia. Se on elämisen oikeus, oikeus
elämään, joka puolestaan voi olla täynnä
suurta tuskaa ja oikeudettomuutta. Kun
tätä ajattelee, voi omaa onneaan
luonnehtia etuoikeutetun elämäksi.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.