Raikas ruska

Ruska hehkuu tänä vuonna raikkaana!
Värikylläisyys ei suinkaan ole itsestään
selvyys joka syksyn. Usein on pitänyt ottaa
ruskan ilo irti ruskealaikukkaasta ja sameasta
maisemasta. Nyt kuitenkin tarjolla ovat kaikki
upeat syysvärit kirkkaan keltaisesta syvän
viininpunaiseen. Maaruskakin on kuin
valokuvissa.

Pitäisi oikein tutkia, mitkä tekijät rakentavat
ruskan värit, miksi vetäytyvä vihreä jättää
joskus jälkeensä sameutta, joskus hehkua.
Usein koivut alkavat kellastua jo kesällä
kuivuuttaan, mutta mitä kummaa, jotkut koivut
kellastuvat vedenkin äärellä. Joskus saadaan
jo aikaisin hyviä yöpakkasia, joiden luulisi loihtivat
raikuvat värit puihin, mutta ei, likaisenruskeata vain
on tarjolla. Joskus taas vaihtelevat onnistuneesti
aurinkoinen ja sadekeli, yökylmä ja päivän kuulaus,
mutta ei, ruskan värit ovat likaisia.

Lappi kylpee tänä syksynä kuitenkin hienossa
väriskaalassa, joka tuli kuulemma etuajassa.
Mielestäni aikaistumiseenkaan ei ollut mitään
erityistä syytä. Pääasia kuitenkin on, että
ruska aina tulee, olipa se ajoissa tai myöhässä,
kirkkaana tai hillittynä.

Kun hankin muuttoa Lappiin 24 vuotta sitten,
sanottiin, että täällä ovat selkeät vuodenajat,
kunnon talvi, hieno valkea kesä, lyhyet mutta
kiihkeät syksy ja kevät. Tämä pitääkin upeasti
paikkansa .
Talven taas "luvattiin" alkavan niin, että heti
lokakuussa pääsee hiihtämään. Yhtenä syksynä
pysyvä lumi satelikin on 23. syyskuuta. Sen
koommin en syys-lokakuista pysyvää talvea
ole kokenut.

Vaikka syksy viimoineen ja sateineen tulee mas
o menos, enemmän tai vähemmän ajallaan, niin
varsinainen valkea talvi viivyttelee aina vain
pidempään. Toisaalta vastaavasti myös kevät
viivyttelee; vielä äitienpäivänä riittää talvista
tunnelmaa ja rinteissäkin lunta.

Lieneekö tämä oikukkuus sitä kuuluisaa
"sadevesi-ilmiötä" vai luonnollista vaihtelua -
toivottavasti tuota jälkimmäistä.

Sutimalla siistiä

Kauniit syyspäivät ovat alkaneet hehkua väreissä.
Innostus valtasi myös sutikättä niin, että väriä
piti saada sinne ja tänne. Minä tyydyin sutimaan
ämpäreitä, tarjottimia, purkkeja ja kynttiläntelineitä,
Tapio ryhtyi tositoimiin. Jälki on komeata.

Erkin keittämä punamaali löysi tiensä mökin,
saunan ja varaston seinälle jo kesällä, myös
pajaa kohennettiin. Punaruskea väri istuu
hyvin suomalaiseen maisemaan - rauhallinen,
kaunis väri. Portaita ja lattioita varten löytyy
maalikaupasta samaa perinnesävyä.

Kun elokuun ja syyskuun alun marja- ja sienisouvi
saatiin viedyksi "kotiin", Tapion silmät iskeytyivät
pienoihin, pieliin, kynnyksiin ja kalusteisiin.
Alkoi taas uusi souvi, sutisellainen.

Ensin tyhjeni varasto. Se siivottiin hiirten vierailuista,
lattia maalattiin, roippeet pantiin jätteisiin,
tarvikkeet lajiteltiin. Lopputulos on hieno.
Sitten Tapio kävi saunan kimppuun - sama
juttu, siivous, ikkunanpienojen maalaus,
terassin kohentaminen ja maalaus.

Vuoroon tuli hyyskä: lattia, porras ja reiän kansi
saivat uuden maalin, myös kesäistä punamultausta
kohennettiin. Kauniit päivät innostivat lisää:
nyt vuoroon tulivat kuistin ikkunanpokat ja
porrasmaalin uudistaminen.

Kummaa, miten punaruskea ja valkoinen
väri sointuvat hyvin sinisen ja vihreän maiseman
kanssa - tosin nyt ilme alkaa olla syysruskainen,
siis vieläkin sointuvampaa.

Yleensä maalaussessiossa sivutuotteena syntyy
kokoelma maalintahraisia kuteita. Nyt suuren
sutioperaation yllätys oli, että tällä kerralla
Tapion "maalipaitojen" valikoima ei lisääntynyt
- käytössä olivat paita ja housut, joita oli jo
aiemminkin käytetty vastaavissa puuhissa.
Sottaantunut uusi lippiskin onnistuttiin putsaamaan.

Mieli on hyvä uurastuksen jälkeen ja silmä lepää.

Metsän monta menijää

Lapissa kaikki käy kovin nopeasti, sanoi
kansallisrunoilijamme Eino Leino, ja voi,
miten oikeassa hän olikaan.

Viivähdimme vain muutaman päivän kotona,
ja maisema oli lähes muuttunut. Kun
matkasimme kotiin elokuun lopulla, oli
vielä täysi kesä. Pari kolme yötä kotona, ja
matkalla mökille maisema henki jo syksyä,
vääjäämättä. Kellertävät ja rusehtavat värit
olivat vallanneet maiseman. Kesän lämpökin
oli muuttunut raikkaaksi, ellei peräti viileäksi,
ja hallaöitä oli ollut jo luvassa.

Runsaan sadan kilometrin matkalla kodin
ja mökin välillä voi sattua mitä tahansa.
Matka syyskuun toisena kohti mökkiä oli
tulvillaan elämyksiä. Kivalon keikka tehtiin
jälleen sienten perässä - löytyi vielä korit ja
pussit pullolleen tatteja, myös rouskuja ja
vielä jokunen haperokin (oli taas tuntien
souvi sienten perkaamisessa ja kuivuriin
laittamisessa). Uutuutena oli mellevä löydös
lampaan ja vuohen kääpiä. Niistä tulee hyviä
"vasikanpihvejä".

Porotkin pitävät sienistä, niillä ne lihottavat
itsensä talvikuntoon. Nyt ei ole ollut paljon
pistiäisiä porojen kiusana, ja kun sienikesä
on ollut hirmuinen ja kelitkin lopulta viilenneet,
poroilla on juhlaa. Iso tokka levittäytyi tien
molemmin puolin ja tiellekin, ja niin lihavia
elikoita, että ihan hyllyivät. Sarvet upeina
pystyssä, juoksu juhlavaa. Oli riemu katsoa.

Kivalon tiellä pölähti iso ukkomehto tielle;
raukka pelästyi yhtä paljon kuin metkin,
mutta onneksi lennähti methän puolelle
pakhoon.

Mökki tielle päästyä äkkäsimme ison
hanhitokan, kaksi kolmekymmentä
lintua, kahen mettän välisellä pellolla
lepäilemässä, keräämässä voimia muuttomatkaa
varten. Ujutimme auton varovasti peltotielle ja
kurkimme lintuja. Ihan olivat rauhassa, meitä
pelkäämättä. Ehkeivät äkänneet.

Vähän matkaa eteen päin, niin viiletti ketun
poika yli tien. Se silmäsi meitä epäluuloisesti
tien reunalta, mutta totesi sitten, että vaaraton
möhkö. Hyppeli hetken tien laidan risukossa,
mutta arvioi sitten, että tie on kulkemista
varten ja alkoi lönkötellä keskellä tietä kuten
tien käyttäjän sopiikin. Välillä toki pysähtyi
katsomaan taakseen, että vieläkö möhkö (auto)
pysyy perässä. Taisi pikkuinen sitten muistaa, että
on nälkä, kun poikkesi pellolle, pysähteli,
kuulosteli, syöksähteli, ja sai lopulta hiiren
kiinni. Popsi ja jatkoi peltomatkaansa.

Mökille päästyä ilman täytti pillien piipahtelu,
pyypillit äänessä, kirjaimellisesti. Puolijoukkueellinen,
tai oikeastaan ryhmällinen pyitä kahahteli
pihapuissa. Pyyt, teeret, erilaiset kyyhkyt ja
muut metsäkanalinnut ovat mökkiniemellä
tuttuja. Lisäksi pihapiirissä asustelee pupu.
Oravasta ja myyristä puhumattakaan.

Kun pääsee lähelle villiä eläintä ja luulee jopa
saaneensa jonkinlaisen yhteyden, vaikkapa
vain nopean katsekontaktin, tuntuu mahtavalta.
Ihan kuin saisi itselleen roolin, olemassa olon
oikeutuksen osana luontoa.
Mitä mieltä lienevät ihmisestä, nämä luonnon
itseoikeutetut.