Juhlista jaloin jälleen

Kokemus kertoo, että joulun jälkeen on elämää, vaikka
jouluun valmistuttaessa tuntuu, että kaikki loppuu
aattoon.

Joulu tuntuu edelleen vuoden kohokohdalta, vaikka
sitä viettäisi vain kaksi vanhaa varista toinen
toiselleen verkalleen joristessaan. Ihan oli
irvailtava itselleen, kun kaupassa oli laukattava
jo kolmatta kertaa ruokaostoksilla - aina kun
tuntui jotakin tuiki välttämätöntä puuttuvan.
Jouluateriaa valmistaessaan joutuu pähkäilemään,
mihin sen kaiken ruoan kanssa joutuu. Onneksi oli
tänä vuonna jouluvieraana Timo; tuli jotakin mieltä
ruokien värkkäämiseen.

Joulun kelit olivat Lapissa kuin suoraan postikortista,
maisema oli pehmeän valkea ja pakkasta sopivasti.
Päivän valoa tosin oli vaivaiset pari tuntia, vaikka
talvipäivän seisaus ehtikin jo kääntää päivän kasvun puolelle.

Perinteinen käynti hautausmaalla oli jälleen elämys.
Nyt kun kummankin vanhemmat ovat jo kuolleet -
haudalla muistetaan neljää vanhempaa ja sytytetään neljä
kynttilää. Muutenkin käynti oli nyt ikimuistoinen, sillä
aiemmin en ole nähnyt hautausmaan loistavan
sellaisena kynttilämerenä kuin tänä jouluna,

Joulun ajan iloksi telkussa ja muissa tiedotusvälineissä
tarjoiltiin jälleen juttuja elukoista ja niiden joulusta.
Kuvaan kuuluu eläinten ilahduttaminen herkuilla. Esimerkiksi
Korkeasaaren eläimet viettivät vuoden ainoaa vapaapäiväänsä
ylimääräisen sapuskan kanssa, eläinhotellin koirat popsivat
lisäannoksen siankorvia, kissat saivat mistä kissat pitävät
ja niin edelleen. Tiedä häntä, mitä elukat itse miettivät.
Kotikatumme ihmisasukkaat saivat erikoisen joululahjan.
Sen kävi itsekohtaisesti antamassa iso pupu. Lyhteestä
tippuneita jyviä oli näet popsimassa valkoinen
metsäjänis pimeyden turvin. Olipa hellyttävä näky
jäälyhtyjen loisteessa puputtava ja korviaan varoen
heiluttava jänö. Kameraa ei tarvittu, sellaisen joulukuvan
muistaa ikuistamattakin.

Kunpa elukoita ajateltaisiin uuden vuoden yönäkin ja
raketit ja muut räjähteet jätettäisiin kauppaan.

Syvässä sadussa

Aittalahden koululla Annin luokan takaseinällä oli
pitkä, matala kaappi. Se oli koulun kirjasto, joka
oli täynnään aarteita, parhaina satukirjat, sellaiset
ihanuuden kuin Soinne, Swan, Topelius, Tuhat ja yksi...

Parhaisiin lapsuuden muistoihin kuuluu, kun isä luki
Adalminan helmestä, Merenneidosta, kuninkaan tyttärestä
ja joutsenveljistä. Isompana luin silmät puhki samoja
satuja, joskus peiton alla salaa taskulampun kajossa.
Jännittävin oli satu Paldasta ja variksesta.

Joskus tekee mieli paeta syvälle satuun,varsinkin,
jos mielessä velloo murhe, ja silloinkin, kun
mieltä ei mikään paina.

Kuvittelen isoa linnaa, vaikka disneyntapaista, tai
vaikka enkkumaista kivikolossia, maisemassa, jossa
on metsä, järvi ja vuori. Siellä asustaisi koko
Kalliomäen sisarussarja mukanaan kaikki omat
rakkaansa ja heidän rakkaansa, koko klaani.
Ehkä olisi iso sali, jossa iso takka ja riittävän
monta isoa nojatuolia, seiniä peittäisivät isot
kirjahyllyt täynnä kirjoja, ulkona lumi myräköisi,
mutta tuli rätisisi takassa. Sen edustalla levittäytyisi
lehmäntalja, jolla lepäilisi isoja koiria ja pari
pientäkin, joilla olisi pieni hiilitassunjälki. Taustalla
soisi hiljaa vaikka Mozartin Requiem, totilaseissa
höyryäisi vaniljatee, jouluaattona tosin aina kunnon glögi.

Äkisti alkoi kuulua... Mitenkähän tarina jatkuisi.

Suostuisitko siihen satuun?