Apinaviisautta

Apinatkin sen osaavat, kuten lukematon
määrä maapallon muistakin eläinlajeista.
Vain ihmiseltä sen luontainen tajuaminen
voi puuttua. Homo sapiens, viisas ihminen,
on siinä mielessä vajaa.

Vajavuus koskee jälkeläisen perustarpeisiin
luettavaa turvallisuuden tunteen tarvetta, emon
läheisyyttä.

On hellyttävä katsoa, miten apinavauva
roikkuu tiukasti apinaemon turkissa
kiinni tai vesilinnun poikaset piiloutuvat
emon selkäsulkien turviin. Laji kuin laji,
jälkeläisistä huolehditaan. Muuten ei
laji jatku.

Ihminenkin hoivaa, mutta ilmiselvästi
ihmislaji jatkuu kyllä hoivaamattakin.
Olennaista onkin se, millaisena laji jatkuu.

Ihmetystä herättää, miten valtavalla voimalla
vastasyntynyt puristaa aikuisen sormea.
Vauvan voisi miltei sen varassa nostaa ilmaan.

Vauvan hurjat sormivoimat lienee jäänne aikojen
takaa. Jos nykyihmisellä olisi turkki, vastasyntynyt
voisi pysyä emon mukana hurjassakin menossa.

Ihmislapsella on valmius läheisyyteen emon
kanssa, mutta emollapa ei välttämättä ole
osaamista tai halua. Vai miten selitetään, että
pientäkin lasta nukutetaan erillisessä huoneessa,
vieläpä yksin, herra paratkoon, valot sammutetaan
ankarasti, vaikka pieni pelkäisi. Miten selitetään,
että taaperoikäisiä lapsia lykitään semmoisissa
rattaissa, joissa tämä ei näe vanhempiaan. Lapsi
joutuu jatkuvasti kohtaamaan uusia asioita ja
näkymiä, yksin, vaunut kohisevat eteenpäin,
autoja, koiria, ihmislaumoja, taloja, melua,
tööttäyksiä, käännöksiä, valoja ja vilinää...
Ilman aiempaa kokemusta, ilman turvaa,
ilman ymmärrystä tapahtuvasta... missä emo,
missä isi.

Herranen aika. Ennen oli selvää, ainakin
vanhoista lastenrattaista päätellen, että
taaperolle on tärkeintä oma vanhempi. Nykyrattaisiin
"vangittua" tuskin kiinnostavat alati vaihtuvat
maisemat ja eteen tölväävät ihmiset. Hän tahtoo
nähdä vanhempansa.

Herranen aika. Eihän vanhempi näe lastaan
minuutteihin, kymmeniin minuutteihin, ei
ehkä tuntiin, ei näe mielialoja, ei näe, onko
jokin vialla, ei tiedä lapsestaan mitään jos vaikka
rotta istuisi naamalla, mikäli hän lykkii ja lykkii
rattaita eteenpäin lapsi puskurina.

Herranen aika. Mitä semmoisten rattaiden
suunnittelijoiden päässä liikkuu, ja ennen
kaikkea, mitä semmoisten rattaiden ostajien
päässä liikkuu? Ovatko he formulafriikkejä,
jotka kuvittelevat, että  lapsi viihtyy, kun
maisema vaihtuu ja ihmismassat vilisevät.

Harvoin näkee onnellisen ja tyytyväisen
näköistä taaperoa tuulenhalkaisijana, mutta
sen sijaan näkee usein seesteisen oloisia
pienokaisia istumassa rattaissa, joiden
selkämys pysäyttää tuulen ja joissa istuva
pikkuinen näkee koko ajan lykkijänsä.

Jos lapsi haluaa maisemanvaihtelua, hänethän
voi aina ottaa syliin ja antaa katsella korkealta
ja turvasta, mitä maailmalla tapahtuu.

Ihminen kyllä osaa ruokkia, pukea, jättää
lapsi sänkyyn määrittelemänään nukkuma-aikana,
upottaa rahaa kalliisiin varusteisiin, hankkia nurkat
täyteen leluja ja tavaroita, ympäröidä jälkikasvunsa
roinalla, melulla, tapahtumilla, ylenpalttisella
touhotuksella. Hän arvelee uhrautuvansa ja antavansa
jälkikasvulleen kaikkensa. Hän ei kuitenkaan
välttämättä osaa antaa pienokaiselleen sitä tärkeintä,
itseään.

Usein ihminen kohtelee poikasiaan
kylmästi, ankarasti, puristaa hoitohommat
erilaisten sääntöjen, mittojen, kellonaikojen,
neuvojen, käsitysten, muotivirtausten,
kilpailuhengen, ymmärtämättömyyden ja
itsekkyyden tukahduttavaan "kapaloon".

Vauvan ja lapsen ääni ei kuulu, hänen
toiveitaan ei osata kuulla saati kunnioittaa, hänen
perusolemustaan ei ymmärretä.

Kun hankitaan lemmikki, tutustutaan lajin
ja rodun ominaisuuksiin ja pyritään soveltamaan
hoito mahdollisimman oikeaoppiseksi.

Kun hankitaan vauva, luetaan kyllä kirjoja
ja keskustellaan loputtomana meluna
odotuksesta, valmistautumisesta, synnytyksestä,
vauvanhoidosta, tarvikkeista, rahasta, parhaista
lastenhoidon oppaista, tsattaus käy tyrskyinä.

Itse asia, lapsi, jää vain välineeksi. Lapsi on
lelu, jonka tulee taipua siihen muottiin,
mihin se kulloisenkin tilanteen mukaan
sullotaan. Häntä ehkä paijataan, mutta kun
hän on tiellä, hän saa osakseen koleutta.

Mitä tapahtuu, jos niin sanotusti säikähtää
syntymässä? Mitä kehittyy, jos perusturvallisuus
järkkyy? Mitä syntyy, jos saa pelästyä ja hätkähdellä
alinomaa. Kukaan ei kuule pientä ääntä ennen kuin
loputtoman pyytelyn jälkeen vastauksena on ärjäisy.
Lapsi oppii nopsaan, että on itsekin karjuttava,
kiukuteltava, huudettava oma ääni kuuluviin,
heittäydyttävä maahan itkemään ja potkimaan.

Pienelle äänelle kuurot vanhemmat eivät
käsitä, miksi tällaiseen "häirikkötilanteeseen"
jouduttiin. Hankalaksi koettavalle lapselle alkaa
sataa uhkauksia.

Kukaan ei purista itkevää turvalliseen syliin.
Se ainoa, johon lapsi turvaisi, muuttuu vihaisen
näköiseksi, ääni käy kovaksi, komennus
kylmäksi: ole heti hiljaa tai saat jäädä tänne.

Voi, kuka poistaisi formularattaat markkinoilta,
kuka lohduttaisi nyytiä, kuka keksisi emolle
semmoisen turvaturkin, johon taapero voisi
käpertyä kuin kenguruvauva tai takertua
hengittelemään emon sydämenlyöntien tahdissa.

Kuka kuulisi lasta, ellei omakaan vanhempi osaa.