Nuoriso nirsoilee, laihtuu tai lihoo,
sopusuhtaa näkee entistä harvemmin.
Missä mennään.
Jos nuorelle haarukan käyttö merkitsee
ruoan sysimistä lautasen reunalta
toiselle,
tai jos lasiin ei maito kelpaa, tai jos
ainoa
ruoka, jonka hän tunnistaa, on
jauhorasvaseos,
hampurilainen, pizza tai kalapuikot
höystettyinä
limsoilla, ollaan tosi lirissä.
Ei taida todellinen tulevaisuuden uhka
piilläkään eläkeläismäärän kasvussa vaan
tulevaisuuden toivojen ränsistymisessä.
Yhtäältä nuoren ruokatavat voivat
merkitä
ravinnon yksipuolisuutta ja kammottavan
laadutonta ravintosisältöä, toisaalta
terveyden
rapautumista. Ihminen lihoo jo nuorena
muodottomaksi lässyksi tai surkastuu
peiliin
tuijottavaksi anorektikoksi.
Jos puuttuu sekä terve itsetunto että
terveet elämäntavat, ei taida
tulevaisuuskaan
olla terve, ei heille - eikä meille
meille ”muille”.
Korvantauslehdelläkin käsittää, että
elämässä
ei voi pärjätä ilman kunnollista
ravintoa, sitä
tarvitsevat ainakin aivot. Ei laadukas
ruoka aina
ole kiinni rahasta, yleensä se on kiinni
viitsimisestä.
Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan
väitetään
luisuvan kahden kerroksen väeksi,
hyväosaisiksi
ja syrjäytyneiksi, A- ja
B-kansalaisiksi, ja syyllinen
kehitykseen on milloin mikin taho
riippuen
katsantokannasta tai poliittisista
näkemyksistä.
Ehkei ongelma olekaan taloudellista
laatua
vaan elintapapohjaista. Jos kotona ei
ole
ymmärrystä tai osaamista koulia lapsen
ruokatottumuksia, ei tällä taida olla
suuria
toiveita tulevaisuudestaan – ellei
häneltä löydy
yllättäen parempaa älliä kuin
vanhemmiltaan.
Mitä tehdä, kun valistus ei pure, vaikka
tietoa
ja tietämystäkin on riittämiin. Koulu on
lasten
kasvattajana melko hampaaton, ellei
kotien
sivustatuki ole jämäkkää ja
osaavaa.
Jos vaikka kuntapäättäjät voisivat
tarttua räväkällä
otteella tilanteeseen ja tehdä reippaan
päätöksen
lakkauttaa niin sanottu ilmainen
kouluruokailu
kaikkine vinkeineen, ruokavalioineen ja
erityismääräyksineen, vaikkapa vain
määräajaksi,
se ehkä parantaisi asiaa. Se opettaisi
arvostamaan
kouluruokailua, se jarruttaisi nuorten
turhaa
oikuttelua. Ainakin se säästäisi
veromarkkoja
(ellei ongelmaksi nouse
ruokahenkilökunnan sijoitus).
Itse asiassa, tuskin
kouluruokakaan perin juurin
tervepohjaista on, kun kunnat joutuvat
leikkaamaan
määrärahoja ja koulukeittiöt
tasapainoilemaan
kustannusten ja vaatimusten kanssa.
Yhden
ruoka-annoksen hinta on tarkoin
määritelty ja
minimoitu, joten arvattavasti suuri osa
kouluruoasta on einespohjaista.
Raha on maailman sivu ollut tehokas ase,
Lainsäätäjillä sietäisi olla rohkeutta
laatia
semmoisia lakeja, että epäterveellisyys
koituisi kalliiksi jo käyttövaiheessa
eikä
vasta hoitovaiheessa.
