Mää miemie-maassa

Suomi on monen minän maa.

Voi olla, että mä-maa on
väkirikkain, mutta saattaa olla,
että mie-maa on kuitenkin
laajin.

Miukista tuntuu parhaiten
kotoisalta mää-maassa,
vaikka äiti löytyisikin miä-maasta
ja isä mää-maasta, yhdet
serkut mnää-maasta ja
toiset miästä.

Pitkä työrupeama sattui
kohdalle niin ikään määssä,
vaikka yksi ystävä hakeutuikin
mieluimmin mähän, toinen
miehen, kolmas tykästi
meitsitellä. Nyt kuitenkin on
jo vuosikymmen pari miukilta
kulunut miessä, pääosin.

Sanotaan, että rakkaalla
lapsella on monta nimeä.
Sen mukaan voisi luulla,
että huonosta itsetunnosta
syytetyt suomalaiset
rakastavat itseään oikein
halikaupalla, miksi muuten
minälle olisi niin paljon
eri murteiden muotoja.
Ruotsalaisillakaan ei ole
kuin yksi "minä", ehkä kaksi,
jos jag-sanalle hyväksytään
rinnakkaismuoto jaa.
Enkut pärjäävät yhdellä,
mutta se kirjoitetaankin
mieluusti isolla I:llä, vaikka
lausutaan ai. Espanjalaiset,
italialaiset, saksalaiset,
norjiksetkin, luulisin,
pärjäävät hyvin yhdellä
minällä.

Mikä suomalaisesta tekee
moninkertaisen minän?
Ehkä se, että maa on
harvaan asuttu, metsäinen,
vesien laikuttama ja aika
hiljainen. Kun suomalaisrukka
tahtoo kuulla jotakin muuta
kuin oman äänensä, on
huudettava. Ja niin metsä
vastaa kuin sinne huutaa,
paitsi että joskus voi kuulla
vikaan, minä, miä, mie,
mä, mää, mnää...

Osaamaton oikeusvaltio

Suomalaiset ovat ylpeitä syystäkin
oikeusvaltiostaan. Se on laatuisasti
kehittynyt, mutta joskus lainkäyttö
lyö korvalle oikeustajua. Tosin
Raamatussa neuvotaan kääntämään
toinenkin poski.

Oikeusvaltiossamme joskus uhri on
se, jota sivalletaan, ja sivalletaan usein
vielä toisenkin kerran.

Kansalaisten oikeustaju tulee loukatuksi
aika ajoin. Huomaa, että oikeus on
joskus kaukana oikeudenmukaisuudesta
tai laki etäällä arkitodellisuudesta.

Itsensä tai omaisuutensa puolustajat
voivat päätyä syytettyjen penkkiin, ja
raiskauksen uhri yhä syyllistetään.
Jotenkin homma kiepsahtaa niin,
että koko sotkun alullepanijasta,
rikoksen tekijästä, tulee uhri, ja
rikoksen kohteesta viime käden
syyllinen.

Oscar-palkittu Kramer vastaan
Kramer -elokuva on myötäkarvainen,
sehän sentään päättyi onnellisesti,
verrattuna joihinkin suomalaisiinkin
avioeromurhenäytelmiin. On tapauksia,
joissa oikeutta tunnutaan voitavan
pyöritellä mielin määrin eikä
tehtyjä päätöksiä edes tarvitse
noudattaa.

Jos päätös on hampaaton, kenen puoleen
voi kääntyä, onko olemassa toimeenpanevaa
elintä. Kuka ottaa vastuun lain
toteutumisesta. Onko se poliisi, sossu,
joku muu viranomainen, vai pitääkö
vain heilutella päätöspapereita toisen
nokan edessä. Nämä kaikki voivat
pahimmassa tapauksessa olla yhtä
tehokkaita.

Pitäisikö tulosta sitten etsiä omin
valloin, mutta siinäkin lopputulos
olisi surkea. Ei taitaisi toteutua
nykypäivänäkään Kaarlo Kramsun
Ilkka-runon vahva sana:
Ei oikeutta maassa saa
ken itse sit ei hanki.
Jaakko Ilkkakin mestattiin.

Turhauttavissa oikeusprosesseissa
rahaa palaa paitsi maksumiehiksi
tuomituilta myös yhteiskunnalta,
voimavaroja tärvääntyy osallisilta, ja
tulevaisuudeltakin viedään eväitä,
jos järjestelmä ontuu.

Kahdensadan kansanedustajan
luottoporukka istuu niillä töin,
että heidän käsistään syntyisi
onnistuneita lakeja ja entistä
parempaa yhteiskuntaa sen jäsenten,
siis maksumiesten, elää ja tehdä työtä.
Lakien lisäksi odottaisi järjestelmässä
olevan riittävät resurssit takaamaan
lakien toteutumisen.

Näillä kuitenkin mennään, sillä tuskin
olisi sivistysvaltiolla palaamista
muinaisuuteen: siis että kulloinenkin
kaplakka selvitettäisiin kyläraadin voimin.
Semmoinen oikeus olisi raa'an
suoraviivainen. Syntyisi roppakaupalla
vääriä tuomioita.

Joku kysyy, miten se eroaisi nykyisestä.
Vankilathan ovat kuulemma täynnään
syyttömiä ihmisiä.

Kuolematon kirja

Jotain yhteistä sentään minulla ja
Umberto Ecolla: uskomme kumpikin
kirjaan.

Kirjankustantajat ovat huolissaan,
ymmärrettävästi, kirjan kohtalosta.
Kilpailijoita kirjalle riittää, ei vain
tietokoneet, netit, lukulaitteet, muut
vempaimet ja monet ajankäytön syöpöt,
vaan myös ihmisten entistä
lyhytjänteisempi ote elämään,
nopeiden "palkkioiden" vaatimus.
Ei jakseta panostaa, sinnitellä,
odotella, rakentaa asioita vähä
vähältä (ei edes asuntosäästää).
Kaikki pitää saada heti ja nyt, joten
kirjaakaan ei jakseta lukea vaan
lyhyesti jotain vain ja pinnallisesti
hiukan lipaisten.

Kirjaan kannattaa silti uskoa, sillä vaikka
aika muuttuu ja malttamattomuus
valtaa, niin silti ne, jotka lukivat ennen,
lukevat jatkossakin ja siirtävät
lukemisorientoituneisuutensa seuraavalle
polvelle. On selvä, että lukulaite ja muu
tekniikka kehittyy, mutta esineenä kirja
pysyy. Mikäpä voisi korvata nautintoa
selailla kirjaa, rapistella lehteä, panna
kirjanmerkki (siis oikea esine) lehtien
väliin, sulkea kirja hitaasti, sivellä sen
kantta ja hetki muistella juuri
lukemaansa... Sama koskee
sanomalehteä; sen kahistelu on
ihanaa - ja miksei mustien sormien
harmittelukin.

Kirja on sinnitellyt muodossaan
puoli vuosituhatta (Venetsiassa
kehitettiin 1500-luvulla systeemi,
jonka tuloksena oli kirja, mukana
kulkeva lukupaketti, "pokkari"), joten
voisi tietty olla aikakin kaataa lukuvaltias.
Vaikea kuitenkaan uskoa, että
kirjan muodossa olevaa nautintoa
nykytekniikka syrjäyttäisi kokonaan.
Pikemminkin, sille voisi povata
nousua, kunhan monenmoiseen
tekniseen vempainvalikoimaan on
kyllästytty. Nouseehan muillakin
lohkoilla vanhan arvostus ja haikailu
entisiin juttuihin (ei siis vain
kuplavolkkarissa tai morrisminissä).

Kirja on Econ mukaan (HS) niin
toiminnallinen, että sitä on vaikea parantaa.
"Kirja on kuin lusikka, sakset, vasara
tai pyörä. Kun se on kerran keksitty,
sitä ei voi parantaa. Ei voi tehdä
lusikkaa, joka on parempi kuin lusikka."
Näin kertoo Helsingin Sanomat
(6.1.2012) Econ todenneen.

Hesarissa arvioi Jari Paavonheimo
Jean-Claude Carríéren ja Econ kirjaa
ja lisää, että "toinen asia on, että
sivut eivät välttämättä jatkossa ole
paperia."

Econ mukaan kirjaa voisi pitää
biologisena käden jatkeena samoin
kuten kirjoitustaitoakin.

Riemastuttava toteamus Paavonheimon
kirja-arviossa on Carriéren lausuma,
jonka mukaan tietämättömyys on
luonteeltaan usein ylimielistä, jopa
julistuksellista. Eco taas tuumii,
että "ennen typeryys ei pitänyt
melua itsestään. Tänään sen sijaan
kaikki haluavat tulla kuulluiksi.."

Tulee mieleen vanhempieni
luonnehdinta sivistyksestä, jonka
takeena ei suinkaan aina ollut
lukeneisuus. He puhuivat sielun
sivistyksestä. Yksi tunnusmerkeistä
oli mölyttömyys omasta itsestä.
Nykyään egoälämöly saa
kuvaamattomia piirteitä tositelkkuja
ja "hinnallamillähyvänsäjulkuksi"
myöten. Omamelua on pidettävä,
oli siihen ansioita tai ei.

Kirjailijakaksikko pohtii kulttuuria
ja tietämistä kontra tietämättömyyttä
kirjassaan monin tavoin, mutta
olennaista on, että lukijalle tulee
tiettäväksi, että kirja ei kuole.
Lisäisin, että kirja tavarana ei ole
katoamassa, vaikka kirja kirjallisen
tuottamisen muotona voikin
ilmaantua kuluttajalle erilaisissa
käyttömuodoissa.

(Voisi sen kai vaikeaselkoisemminkin
ilmaista, mutta olkoot, kelvannee.)

Ehdottaisin, että lukemisesta ja
kirjasta esineenä alettaisiin tehdä
seksikästä, katu-uskottavaa,
trendikästä. Hesarissa oli juuri tähän
suuntaan toimiva juttu, jossa ratikassa
työmatkojaan istuvat tyypit lukivat,
kuka mitäkin, oli selostus ja kustakin kuva.
Hyvä. Odottelulukeminen näyttäytyi
siinä houkuttavassa valossa, lukija
vaikutti kiintoisalta tyypiltä itsekin.

Kirjan ja lukemisen nostaminen esille
monin eri tavoin onnistuu kyllä - kirjan
kustantajat voisivat ryhtyä hommiin.
Ei riitä, että kausiluonteisesti mainostetaan
kirjailijoita tai kirjoja tai vangitaan
kirjoittaja johonkin brändiin.
Kohteeksi pitää valita yleisö ja avuksi
sielutiede.

Koska jokainen ihminen haluaa olla
erityinen, niin annetaan hänelle se
tunne. Ei kannata tyytyä markkinoimaan
kirjailijan erityisyyttä. Rahakanavassa
voisi virrata, jos saataisiin kuluttaja,
kirjan mahdollinen ostaja tuntemaan
itsensä erityiseksi.

Takatoukuria tuupppaa

Saattoi olla aika, jolloin kehitys
merkitsi edistystä. Nyt tuntuu,
että takatoukuria vain tuuppaa.
Kehityksen merkitys on kellahtanut
takaperoiseksi, takaisinmenoksi,
taka-askeliksi, eli kehitys on
yhtä kuin peruutusvaihde.

Ei sen puoleen, ainahan vanhempi
polvi on sanonut, että huonoon
suuntaan mennään, mutta ei se
tähän asti ole oikein ollut totta.
Ikäpolvesta toiseen on surkeaksi
syytetystä nuorisosta kasunnut
osaava ja edistystä tahkoava
yhteiskunnan rakentaja. Nytpä
syytösten kohteena ei olekaan
nuoriso vaan "kaikki".

Historia kertoo, että valtaapitävien
kourat ovat aina olleet kyynärpäitä
myöten rahvaan rahamassissa ja
kynnet selkänahassa. Nyt ryöstö
on ehkä aiempaa hienovaraisempaa
mutta yhtä tehokasta. Köyhä köyhtyy
yhä ja rikas rikastuu, noin yleisesti.
Ja kansariepu raahustaa.

Taikuri nimeltä Euro sulki markan
kouraansa ja puhalsi: kas, ykkösen
lantti muuttui ykkösen lantiksi, mutta
hinnat kuusinkertaistuivat. Muutama
sauvan heilautus lisää, ja koko
porukalla on niskassaan satojen miljardien
lanttien velat.

Suuria puhalluksia on tätä pienemmissäkin
kuvioissa. Viimeisin huijaus on diesel,
jonka hinnan kapuaminen bensan tasolla
ylen suuresti kismittää niitä, jotka
valtio houkutti muutama vuosi sitten
hommaamaan dieselauton.
Dieselvero kuitenkin istuu kuin hirvikärpänen
tukassa. Aikoinaan se tasasi dieselin etua,
mutta koska sen nimi on VERO, sitä ei
voi poistaa. Veron sisäänrakentunut
ominaisuus on pysyvyys ja kasvu.
Kun 90-luvun alun lamassa vähän
talkooleimalla höystettynä kerättiin
"tilapäinen" autovero, jäi se pysyväksi,
tietenkin. Nyt sille on annettu muita kivoja
nimiä, käyttövero, ympäristöllinen vastuu,
liikennekulttuurin kohennuskolehti....

Nykyinen rakennuskanta on silkkaa
silkkoa, sillä vanhan kansan osaaminen
unohtui vanhanaikaisena. "Palkkioksi"
asujat, jokainen siis, tuskailee valtavia
korjauskustannuksia, kun elementtitalojen vesi- ja
viemärirakenteet sortuvat ja 70-luvun
energiakriisin pelottamana umpirakennetut
pientalot homehtuvat. Joka asuu vaikkapa
50-luvulla paikoilleen muuratussa kivitalossa,
saa olla onnellinen homeettomasta asumisesta
ja kunnon rautaputkista, kumma, jos ovat
pahastikaan ruostuneet. Jos asuu vanhassa
pohja- ja kattotuuletetussa hirsitalossa,
on suorastaan rikas. Entivanhaan
rakennettiin talot kestämään isältä
pojalle, nyt kuulemma tarkoitus ei
ole kestää laisinkaan (kunhan kauppa
käy), mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kunhan kauppa käy, on teemana
oikeastaan kaikessa. Auto maksaa
maltaita ja on semmoinen paketti,
että kun kynnen kokoinen osa hajoaa,
on puoli autoa vaihdettava, mieluimmin
koko auto. Autoja ei edes suunnitella
kestämään pohjoisia oloja, on liian
pieni markkina, jotta kandeisi.
Sama myymisen, ei huoltamisen,
periaate puhaltaa läpi kaiken muunkin
tekniikan. Mitään laitetta ei tallero
voi purkaa, putsata ja panna taas kasaan
ja hyvin pelaa, kuten ennen.
Kun laite sanoo naks, ei muuta kuin
kauppaan ostamaan uutta. Mitä kumman
hurskastelua sitten on puhua kestävästä
kehityksestä ja ympäristöllisyydestä,
kun väki pannaan semmoiseen rakoon,
ettei kiihtyvälle kulutukselle ole
vaihtoehtoa.

Saduissa kiltti palkitaan, tuhmakin
saa palkkansa. Totta vai tarua. Totta.
Meillä kansa on kilttiä ja palkitaan
"kehityksellä". Väki saadaan mukaan
mihin tahansa hölmöön takasteppiin,
kun riittävän pohtevasti sanotaan, että
nyt kyse on vääjäämättömästä kehityksestä
ja että mukaan on noustava, muuten juna
menee menojaan.

Yks puhallus oli kans toi riki.
Armonaikaa oli vähän, sitten kaikilla
oli pakko olla digiboksi. Nyt puhutaan
teräväpiirrosta. Pakko, mikä ihmeen pakko,
ja mitä iloa niistä on, siis olennaista iloa.
Varsinkin kun laitteet on suunniteltu
kestämään takuuaika plus muutama päivä
päälle. Millä ihmeen rahoilla niitä
ollaan alvariinsa ostamassa. Poikkeuksiakin
on: mökillä on iso telkunrömiskä, joka on
kestänyt kymmenien asteiden lämmönerot
(seinät joskus jäähuurussa) jo 20
vuotta - ja se ostettiin valmiiksi vanhana.
Kas, diginkin siihen sai. Salora osasi, tai
sitten se telkku lienee ollut valmistajalta
moka.

Takavuosina sai palkollinen tilinsä firman
kasööriltä ja voi maksaa laskunsa firmojen
konttoreissa, jopa sivukonttoreissa.
Siihen aikaan olivat laivat puuta ja miehet rautaa,
nyt päin vastoin, eikä palkkapusseja
enää ole eikä firmojen konttoreissa
enää oteta maksuja vastaan. Koko liikenteen
on kaapannut pankki.

Kun väki oli muovitettu, homma saatu
pohjatuksi pankki- ja luottokorteille
ja rahvas oppimaan pankkien
maksu- ja ottoautomaateille, poistettiin
pankkien tuulikaapeista maksuautomaatit
ja väkeä alettiin hätistää verkkopankkeihin.
Harmi vain, kun kaikilla mummeroilla ei
ole tietsikkaa. Kaikki eivät sitä kerta
kaikkiaan edes pysty hankkimaan tai
käyttöä omaksumaan, vaikka miten
porkkanoitaisiin ja uhkailtaisiin.
Pankkiin saa vielä köpöttää, tulkoot
väki jonottamaan, elleivät toimi
kuten rahavalta tahtoo, mutta
laskun maksun palkkio on paha,
ehkä isompi kuin lasku itse. Saatiinpa
kuitenkin pankin väki irtisanotuksi.
Tosin käteistä rahaa alkaa olla turha
kinuta pankista, onhan keksitty muovi,
käyttäkööt sitä. Pankki saa puolestaan
rahastaa kortinlukijan tarvitsijoita.
Säästöpossutkin on teurastettu: kolikoita
ei enää kannata viedä pankkiin, niitä ei
oteta vastaan, ja jos otetaan, laskentapalkkio
ei kata possun mahansisältöä.

Eikä tässä vielä kaikki: kun väki on
saatu pankki- ja luottokorttien varaan,
aletaan pankkiautomaatteja poistaa.
Kukaan ei saa tarvita rahaa.

Siis RAHAA, tiedättehän, sehän oli joskus
nimitys seteleille ja kolikoille. Niitä tarvittiin
ennen, se oli muistaakseni oravannahkojen
ja plootujen jälkeen - eikö ollut alkeellista.
Nythän meillä on tämä virtuaaliraha, kätevää.

Veronmaksajilta kerätään rahaa, jotta
valtio pystyisi järjestämään kansalaisilleen
niiden tarvitsemia palveluita. Kuulostaa
järkevältä, mutta ei se mitään. Nyt tarvitaan
kehitystä, siis kehitetään. Yhtiöitetään,
ulkoistetaan, liikelaitostetaan myös
peruspalveluita, semmoisia, joista
puhutaan laissakin.

Veeärrä ei kulje, raiteet rapistuvat,
tiestö romuttuu, sähköt eivät pelaa,
lentäminen on käynyt liian kalliiksi,
yleisellä radiolla ei ole rahaa, valtion
kuntakirstun varaan sysäämät koulut
kylmenevät, posti pinnistelee pulassa,
mikä pahinta, terveydenhuolto
tutisee ja tuuppaa veronmaksajia
rahastettavaksi yksityisille "palvelun
tarjoajille", vanhuksilta riistetään vaipat,
ei sen puoleen, niin riistetään ruokakin
ja huoma. Vain äitiyspakkaukset
komistuvat. Siellä suunnallahan on
tulossa uusia maksajia, tyhjän saajia.

Jos kerran markkinat astuvat
palvelun saappaisiin, niin missä
kummassa on kilpailu ja vaihtoehtoistaminen,
joka kai on edellytys toimivuudelle.

Ja tähän loppuun varoitus: älä lue tätä
blogia, jos olet herkkäuninen, -uskoinen
tai -hipiäinen tai muuten vain ahdistuva,
tai jos olet lapsi, nuori, aikuinen tai
ikäihminen, vanha, sairas, rahaton, asut
etäällä laajakaistoista, pankeista,
kouluista, keskustoista, auratuista
teistä tai sulkemattomista kyläkaupoista,
tai vaikka et kuuluisikaan mihinkään
näistä edellä mainituista ryhmistä.
Tämän blogin käytöstä voi aiheutua
vakavia vaurioita mielelle, kielelle ja
käytökselle.