Kuivaliha kai kerkiää?!

Kuivaliha on lappilainen herkku, johon
joko ihastuu tai sitä inhoaa. Minun suussani
se maistui ensin kuin kopertunut saippua (en
tosin ollut sellaista ikinä maistanut), mutta
sitten jouduin sen pauloihin, koukutukseen.
Nyt en voisi kuvitella kevättä ilman kuivan
lihan ripustusta - ja voi sitä riemua, kun
siivutetaan ensimmäinen koepala uusista
kuivista lihoista.

Kevät ehti pitkälle, mutta siis hakemaan
ainekset, vieläkö liha ehtii vai vaanivatko
jo kärpäset, kannattaako ostaa paistia vai
pitääkö tyytyä sydämeen, josta ei tule niin
iso vahinko, veikkei liha ehtisikään kuivua,
paljonko kannattaa ripustaa, jos vaikka aika
käy vähiin, kunpa saataisiin hyviä ahavakelejä
kuivalihan onnistumiselle.... ynnä niin eespäin.
Mitä vähäisemmäksi hupeni lomamatkalle mukaan
otettu kuivaliha, sitä ahkerammin suunniteltiin
uuden ripustamista. Vaihtoehtoja oli, mutta
ainutkaan niistä ei ollut, etteikö lihaa pantaisi
kuivumaan lainkaan.

Kuvitellaan aurinkoinen keväpäivä, on hiihdetty
pilkkiavantoja kairaamaan, on pyydetty jokunen
tunti, ehkä tuli kalaa, ehkä ei, mutta sitten
mennään rantaan, katkotaan muutama risu,
sytytellään hangelle tuli, haetaan jokunen
isompi kuivapuu tulen voimistamiseksi, veistetään
tikut, kaivetaan repusta kuivat lihat, mukava
tuoksu nousee, kun kuu (valkoinen rasva) kirisee
lihan pinnassa, tuijotellaan etäisyyteen,
silmänkantamattomattomiin ulottuvaan valkeaan
Lapin kauneuteen. Hanki kimaltelee kristalleissaan.
Ei voi sen ihanampaa hetkeä elämässä olla kuin
pilkkiretken kuivalihatuokio nuotiolla!

On ehkä nautinnollista viettää talvea jossakin etelän
auringossa, mutta eipä taida sentään voittaa
pilkkinuotionhetkeä Lapin luonnossa.