Kevään kivaa kujerrusta

Pitkän pimeän jälkeen tuntuu, kuin
valon määrä kasvaisi kohisten,
kirjaimellisesti, kun luonto
vähä kerrassaan "herää".
Kummallista, miten syksyllä pimeys
lisääntyy nopsaan pysyäkseen
pitkään, mutta annas, kun päästään
helmi-maaliskuulle, päivä pitenee
ripeästi. Nyt huhtikuussa valo
suorastaan kimaltaa - tai siis
hanget kimaltavat, illat valkenevat.
Kevään "nousuhumalan" kruunaa
kujerrus.

Pehmeiden hankien aikaan saattoi
kuulla varovaisen äännähdyksen
sieltä tai täältä, mutta muuten
hämärissä oli hiljaista. Nyt kun
valon määrä kasvaa nopsaan,
äänten määrä lisääntyy samaa
tahtia.

Muuttolintuja on bongattu jo
viikkoja, ja mökillekin ilmestyi
jo urpiaisparvi. Peipoista ei vielä
täällä ole ollut havaintoa, mutta
talvehtijat ovat olleet näkyvästi
ruokintapaikoilla.

Kun oli tosi kylmä, hömötiaiset
olivat rohkeina, eivät turhaan
kuluttaneet energiaa paetakseen.
Talitintit, sinitiaiset ja hömpyt
kävivät kilpaa oravan kanssa
laudalla. Kaipasi vain punatulkkuja,
mutta riemu oli suuri, kun pari
päivää sitten yksi pariskunta
vieraili syömäpaikalla.

Nyt ovat tulleet jo joutsenetkin;
tulee jotenkin alkuvoimainen tunne,
kun etäältä alkaa kuulua törähdyksiä
ja hetken kuluttua uljas lintupari
lentää yli kohti pohjoista. Upeata,
taas on talvi takana ja valkeat
linnut palaavat.

Metsäkanalinnut melskaavat
jo perinteisillä soidinmaillaan;
pilkkimies niitä voi onnellisena
kuulostella. Lähisaaressa
krookahtelevat korpitkin,
kevätrinnoin.

Kun muuttolinnut vähitellen,
kukin laji vuorollaan, saapuvat
pesintäseuduilleen, on konsertti
valtava. Vihellysten kirjo on
rikas, kuoron yhteinen melu
on lähes kakofoniaa, mutta
mieluisaa sellaista. Aurinko tuskin
ehtii kurkata, kun meteli jo
alkaa. Nautinnollistahan se
vain on.

Sitten äkisti, kaikki vaikenevat.
Pesintä on alkanut, kesä on tullut.

Tuhoisaa teollisuusmuonaa

Luulen, että parasta sapuskaa ihmiselle
on perusruoka; tarkoittaa kypsennettyä
kalaa, kypsennettyjä juureksia, lihaa
kypsennettynä ja viljaa, kypsänä niinikään.
Päälle muutama hörppy lähdevettä.
Oikein hövelinä päivänä lisäksi piimää.
Kesällä herkutellaan vihanneksilla ja
syksyllä marjoilla. Kaikkia näitä voidaan
kuivata talven varalle. Talvella met emme
juo maitoa, ko lehmät ovat ummessa.
Haetaan esiin kuivatut juustot.

Uutinen kertoo tulehdusperäisten
sairauksien yleistyneen rajusti viimeisten
20 vuoden aikana. Yhä useampi suomalainen
ripuloi, maha on alinomaisessa stressitilassa.
Voisi hetimiten sanoa, että syy on työilmastossa
(Suomi on koulu- ja työpaikkakiusaajien
luvattu maa). Siitä ei nyt ole kyse.

IBD-sairaudet tarkoittavat tulehduksellisia
suolistosairauksia. Niihin kuuluva Chronin
tauti ja haavainen paksunsuolentulehdus
aiheuttavat mahakipua, väsymystä, laihtumista,
jatkuvaa ripulia, jopa niin rajua, että on
pidätysvaikeuksia. Uusia tapauksia todetaan
vuosittain pari tuhatta, ja nykyään lasketaan
lähes 40 000 ihmisen potevan tätä vaivaa,
kun kansansairauden rajana pidetään 50 000
sairastunutta. Näin siis lehtitietojen mukaan.

Ilmiö on tietty kiintoisa ja saa tutkijat
tutkimaan, mutta tutkijamaisesti lausumaan
viileään tyyliin: syytä ei vielä tiedetä, mutta
kyseessä voi olla jokin tekijä elinympäristössä.
Hah hah. Ilman muuta, sanoo myös tavallinen
tallero. Jos kyse olisi perintötekijöistä, ehkä
ilmiö olisi ollut aina eikä siis olisi mikään ilmiö
ollenkaan.

Tämä vaiva on yleistynyt erityisesti
länsimaissa (lue: maissa, joissa syödään
tehdasvalmisteisia ruokia, eineksiä ja
muita mömmömuonia). Tauti puhkeaa
20-30 vuoden iässä. Kotitarvetallero
päättelee siitä, että siihen mennessä
erilaisia säilöntä-, maunparanne- ja
muita lisäaineita on ehtinyt kertyä
elimistöön jo niin paljon, että tilaus
sairauden puhkeamiselle on valmis.

Ihmisen myrkyttyminenhän alkaa jo
oikeastaan kohdussa ja jatkuu hyvää
haipakkaa imeväisiässä, äidit kun
kuulemma eivät enää imetä vaan
helpompi on lykätä pullo suuhun,
käyttää vastikkeita. Sittemmin kaappi
on täynnä erilaisia vauvanpurkkiruokia
kunnes pienokainen on niin iso, että
pikkuhammas pystyy puremaan
hampurilaisia ja pizzoja.

Tutkijan maltillisella narinalla tosin
voidaan todeta, että taudin yleistyessä
on samalla ollut muutoksia ruokavalion
lisäksi taudinaiheuttajissa.

Talonpoiokaisjärjellä ajatellen kuitenkin
koko nykyinen keinotekoinen elämä
riittää taudinaiheuttajaksi. Ihminen
kehittyi tuhansia vuosia tietynlaisten
lainalaisuuksien maailmassa, ja
nykykaltainen mukava elämä on kestänyt
vasta vaivaiset sata, ehkä parisataa vuotta.

Ihminen ei ole vielä sopeutunut siihen,
että vararavintoa ei tarvitse kerätä
pitkien nälkäjaksojen varalta, ei
tarvitse hölkätä päiväkausia etsimässä
purtavaksi kelpaavaa, ei tarvitse kehitellä
keinoja ruoan varastoimiseksi talven,
kuivuuden, ruoattomuuden, sadottomuuden
ja tuholaisten varalta ja mitä niitä uhkia
onkaa ollut. Eikä tarvitse raahautua
kauas erämaahan kuolemaan, koska
ei pysty enää hyödyttämään yhteisöä,
jolta ruoka on hupenemassa.

Elämä on helppoa: ruokaa kaupasta
autokyydillä, sähkötöpseli seinään
ja mikro päälle, ylijäämä jääkaappiin,
tai jos ei viitsi, niin nakkikioskille
haukkaamaan "herkkua" (joka syntyy
konehöylätystä lihantapaisesta,
limasta, väri- ja lisäaineista, jatkeista,
muovista, liistereistä ja monenlaisista
kemian alan kehitelmistä ja sadoista muista
ihmeitä tekevistä aineista. Suola ja sokeri
lienevät koosteen luonnollisimmat
ainesosat).

Ai miksi meillä on ripuli. No siksi tietenkin.

Milloin mitenkin

Tällä tarinalla on ontuva otsikko,
mutta miten muuten voisi tiivistää
seuraavan seikan: ihminen on
ristiriitaisuuksien kimppu.

Loppuun naurettu esimerkki
on tyypistä, joka ajelee
ristiin rastiin noukkimassa
edullisimmat tarjoukset.

Tuttua touhua kaupassa
on tutkia tarkkaan, mikä
ruokatavara on kevyttä,
missä on vähän rasvaa,
missä ei ole lisättyä
sokeria, minkä väitetään
olevan terveellistä. Siis
valitaan kevytjauhelihaa,
kevytkeinorasvalevitettä,
kevytmaitotuotteita,
kevytmakkaraa. Samaan
ostoskoriin löytää tiensä
perunalastupussi, sokeroitu
vesi eli limsa, kasvisrasvalla
höystetty jäätelö, pannupitsa
ja pakka siideripulloja.
Siis, kun voisi ostaa voita,
kermaa ja täyslihaa, kutakin
hillitysti, ja syödä kotona hallitusti
ja juoda vettä päälle.

Voisi myös nauraa
itsensä kenoon, kun
joskus nuukailee joutavassa,
usein haaskailee turhassa.
Voi keräillä iätajat kaapin
perälle viini- ja muita
pulloja, vie ne sitten lastina
pullonkeräykseen ja saa
muutaman lantin (voisi
viedä lasinkeräykseenkin).
Sama hemmo huitaisee
menemään isommitta
mietteittä paperirahoja
joutavuuksiin, joita ei ole
aikonut hankkia ja joita ei
tarvitse.

Pikkukaupoissa laskee senttejä,
isoissa ei laske edes euroja.
Autohimon riivaamana toimii
kuin ohjelmoitu robotti: vähän
vain vilkaisemaan autokauppaan,
eikä pieni koeajokaan mitään
maksa, mutta kas, jo piirtyi
nimi paperiin. Sitten bensapumpulla
on tarkka syynäys, montako
kymmenesosasenttiä pa nousi
taas (pa on polttoaine, vaikka
voi lyhenne yhtä onnistuneesti
tarkoittaa peeaata).

Autokauppoja mokaa helposti,
asuntokauppoja ei uskalla
edes muistella. Aina on hupaa,
kun meikätallero joutuu tekemisiin
ison rahan kanssa - se menee
jotenkin yli käsityksen. Pienet
sentit kyllä ymmärtää ja niiden
kanssa on helppo nuukailla.

Otetaan vaikka koiravero.
Nimimerkki "sadan kunnan
valtuustotyöskentelyä
vuosikymmeniä seurannut"
äimisteli kerran toisensa jälkeen,
miten koiravero aina ja
vääjäämättä jaksoi
venyttää kokousaikaa,
nostatti kymmeniä
puheenvuoroja, kiivasta
riitelyä, tunteellisia selityksiä,
äänestyksiä ja pitkän pulinan
perästä päätöksen, että
koirat ovat verottomia.
Samassa valtuuston
kokouksessa saatettiin
keskusteluitta, yhdellä
nuijan kopautuksella
lyödä lukkoon miljoonahanke,
-velka tai -takaus. No, tietty
hyvin valmisteltu asia ei enää
päätösvaiheessa tarvitse
paljon kopua. Pääasia, että
päätöksiä syntyy ja
kokouspalkkioille tulee
katetta.

Torilla tinkii, herkkukaupassa
ei. Ravintolassa tilaa reteesti
hyvää - ja jälkkäriä myös,
laskua maksaessa laskee
killingit, mitä malttaisi jättää
juomarahoiksi.

Miten milloinkin -linja on
ehkä kuitenkin tasapainon
kannalta paras. Jos näet on
aina johdonmukainen, voi
joutua allikkoon. Jos aina
nuukailee, panta kiristyy,
jos aina hassaa, tili tyhjenee.
Jos hyppii aina oikealla jalalla,
vasen surkastuu, jos kääntyy
aina vasemmalle, kiertää
ympyrää, jos harkitsee
kaikkea hartaasti, ei synny
ratkaisua, jos aina soutaa,
ei voi huovata - ja sepä
vasta tekisi elämästä vaisua.

Liikkuva laboratorio

Ihmisruppa on ihmeellinen
kemian laitos, liikkuva
laboratorio. Toiseen päähän
tungetaan raaka-ainetta,
toisesta päästä jäte ulos,
ja siinä välillä puhisee ja
puhkuu, tohiseva tehdas
päästää kaasuja ja hikeä,
räkää ja mölyä. Koko
touhupaketti pysyy kasassa
rungon, siis luiden, ja seinien,
siis nahan, turvin. Ja näitä
kummallisia tehtaita vilistää
maapallolla miljardeittain.
Lisäksi touhussa mukana
ovat miljardit muut vastaavat
"laitokset", eläimet, ötökät,
elolliset lajit, puhumattakaan
kasvikunnan ilmestyksistä.
Kaikki mitä ilmeisimpiä
laboratorioita.

Keho on iso tehdas, jossa
on lukemattomia pienempiä
osastoja. Ne jakautuvat
yhä pienempiin yksiköihin,
jotka toimivat itsenäisesti ja
kokonaisuuksina, työnjako
selkeänä, yhteistyö kitkatta
- ainakin siis pitäisi. Kuten
muussakin työelämässä,
myös elävässä laboratoriossa
voi takkuilla ja katkeilla.
Kun jokin yksikkö kakoo,
kokonaisuus voi kärsiä.
Vika voi korjautua, mutta
se voi myös muuttua koko
tehtaalle kohtalokkaaksi.

Jos semmoinen salaperäisyys
kuin ihmisen tuntemus äkkää,
että nyt on jotakin vialla, alkaa
todellinen touhu, vian korjaaminen,
joka voi olla hakuammuntaa
tai täsmäohjus. Keholaboratorion
vian korjaaminen voi joko onnistua
tai vika voi äityä entistä
pahemmaksi, ja on mahdoton
sanoa, johtuuko tilanne viasta
itsestään, elimistön omista
korjauspyrkimyksistä vai
ulkoisista hoitokeinoista.
Kukapa sen tietää, koska
kelvollista vertailukohdetta
ei voi olla. Paitsi jos on
käytössä klooni.

Muuan iäkäs tuttavani kyllästyi
isoon dosettiinsa, eri lääkkeitä
piti päivittäin ottaa kymmenkunta,
mutta olo oli aina vain kehnompi.
Hän jätti pois valtaosan lääkkeistään,
ja kas, olo koheni. Hänen
ruppalaboratorionsa oli kai
kuormittunut liiaksi.

Julkisuus on täynnään kiistelyä
lääkkeistä, niiden tarpeettomuudesta
tai tarpeellisuudesta, lääketehtaiden
lobbauksesta ja lääkäreiden
sidonnaisuuksista, etiikasta,
luomuelämästä, kemiallisten
aineiden kuormituksesta paitsi
ihmiskehossa myös ympäristössä
(siis siinä mielessä, että ihmisen
ulosteet kemiallistavat vesistöjä).

Ei riitä, että ihminen höystää
erilaisilla lääkkeillä omaa kemian
tehdastaan, vaan kemian tuotteita
tulvii sisään kehon lastauslaiturille
muutenkin kuin pillereinä.
Niitä ei voi edes välttää, vaikka
tahtoisi. Ihminen hengittää
erilaisia partikkeleita ilman
mukana, popsii ruokansa
mukana jos jonkinlaista
kemian tuotetta, makuaineista
säilöntäaineisiin, raaka-aineetkaan
eivät suinkaan nykyään ole
käsittelemättömiä. Vilja ja jauhot
ovat käsiteltyjä, kasvikset ja
hedelmät niinikään, teuraseläimiä
on lääkitty, kasvatuskala on ties
miten tuotettu. Lista on loputon.

Ehkä vain kivikauden ihminen
on voinut välttyä keinotekoiselta
kemialliselta hyökkäykseltä.
Vaan siihenhän ei ole paluuta.
Ehkä ihmislaboratorio osaa
tämänkin ongelman hoitaa,
"mutantoitua".

Rahaa kuin roskaa

Rahaa on jemmassa kuin roskaa,
kirjaimellisesti. Sillä roskaksi se
on käynyt, ellei sitä mitata
tunnearvoilla tai eräänlaisena
historiankirjoituksena.

Selitys on tarpeen. Jemmassa
on siis ainakin 23 maan rahoja,
kolikoita ja jokunen setelikin,
valuuttaa sekä Suomen
markkojakin. Ja roskaahan
ne ovat sikäli, että ei niistä
moni ole enää käypäisää
dineroa.

Rahoja jäi matkoilta aina
taskun pohjalle; niitä tuli
pannuksi reissun jälkeen
talteen pikkupusseihin,
otsikoksi maan nimi. Tallessa
vara parempi, eikähän
koskaan tiedä, jos vaikka
joskus tulisi palatuksi
kyseiseen valtioon, ja
siitä vain omasta pikku
"valuuttavarannosta" sentimot
matkaan mukaan - jos siis
muistaisi. Harvoin muisti.

Kilisevää kertyi kertymistään,
joitakin rahavaltioita on
ehtinyt jo kaatuakin, mutta
kaatumisesta viis, ei rahan
ole pakko romahtaa, ainakaan
ruplan. Suurin osa vierailumaista
on lumpsahtanut EU:iin, iso
osa euroonkin. On jopa
semmoisia rahoja, joiden
"omistaja" on menestyvä
valtio tai yhdysvalta ja rahakin
on niissä jotensakin ponteva.

Rahapussukkakokoelma on
siis myös eräänlainen historia,
kertomus omista matkoista
ja kertomus maista rahan
kautta.

Kolikoita on vuosikymmenten
takaa ja tuoreempiakin, mutta
euro mullisti kolikkokokoelman,
jos paljon muutakin. Se oikeastaan
"pilasi" koko jutun, ehkä paljon
muutakin kuin kolikonkartutukseni.
Tylsäksi meni.

Roskaahan raha on, ainakin
pienet keräilyerät. Itse kolikoilla
ei ole enää arvoa, ei ainakaan
niin paljon, että niitä kannattaisi
sen kummemmin hautoa; ne ovat
liian vanhoja käytettäviksi, mutta
liian nuoria antiikiksi.
Kolikkopulloksi? Semmoinen
taisi tulla jo kerätyksi aikoinaan,
kun Suomessa tehtiin rahauudistusta,
siis ammoin, ennen euroa.

Jos harrastaisi vatsatanssia (vatsa
kyllä jo on), niistä voisi rakentaa
uhkeankokoisen koristeen värisemään
lanteilla. Toisaalta, reikien poraaminen
kolikoihin kuulostaa töisevältä.

Jos tekisi jäynää. Etelän maillahan
väki kulkee ristiin rastiin rantahiekoilla
auringon jo tehdessä laskuaan ja
heiluttee toiveikkaana metallinpaljastinta.
Mitäpäs, jos heittelisi kolikoita sinne
tänne ylläriksi aarteen etsijöille - vai
kuulostaako tuhmalta. Toisaalta, etsijällä
voisi hetken aikaa olla mieltä kiehtovaa
äimistellä, minkä maan turisti siinä
on voinut löhötä ja rahojaan
hukata, mistä menneestä tuo lienee
tullut, kun ihan oudoilta näyttävät
kolikot.

Mää miemie-maassa

Suomi on monen minän maa.

Voi olla, että mä-maa on
väkirikkain, mutta saattaa olla,
että mie-maa on kuitenkin
laajin.

Miukista tuntuu parhaiten
kotoisalta mää-maassa,
vaikka äiti löytyisikin miä-maasta
ja isä mää-maasta, yhdet
serkut mnää-maasta ja
toiset miästä.

Pitkä työrupeama sattui
kohdalle niin ikään määssä,
vaikka yksi ystävä hakeutuikin
mieluimmin mähän, toinen
miehen, kolmas tykästi
meitsitellä. Nyt kuitenkin on
jo vuosikymmen pari miukilta
kulunut miessä, pääosin.

Sanotaan, että rakkaalla
lapsella on monta nimeä.
Sen mukaan voisi luulla,
että huonosta itsetunnosta
syytetyt suomalaiset
rakastavat itseään oikein
halikaupalla, miksi muuten
minälle olisi niin paljon
eri murteiden muotoja.
Ruotsalaisillakaan ei ole
kuin yksi "minä", ehkä kaksi,
jos jag-sanalle hyväksytään
rinnakkaismuoto jaa.
Enkut pärjäävät yhdellä,
mutta se kirjoitetaankin
mieluusti isolla I:llä, vaikka
lausutaan ai. Espanjalaiset,
italialaiset, saksalaiset,
norjiksetkin, luulisin,
pärjäävät hyvin yhdellä
minällä.

Mikä suomalaisesta tekee
moninkertaisen minän?
Ehkä se, että maa on
harvaan asuttu, metsäinen,
vesien laikuttama ja aika
hiljainen. Kun suomalaisrukka
tahtoo kuulla jotakin muuta
kuin oman äänensä, on
huudettava. Ja niin metsä
vastaa kuin sinne huutaa,
paitsi että joskus voi kuulla
vikaan, minä, miä, mie,
mä, mää, mnää...

Osaamaton oikeusvaltio

Suomalaiset ovat ylpeitä syystäkin
oikeusvaltiostaan. Se on laatuisasti
kehittynyt, mutta joskus lainkäyttö
lyö korvalle oikeustajua. Tosin
Raamatussa neuvotaan kääntämään
toinenkin poski.

Oikeusvaltiossamme joskus uhri on
se, jota sivalletaan, ja sivalletaan usein
vielä toisenkin kerran.

Kansalaisten oikeustaju tulee loukatuksi
aika ajoin. Huomaa, että oikeus on
joskus kaukana oikeudenmukaisuudesta
tai laki etäällä arkitodellisuudesta.

Itsensä tai omaisuutensa puolustajat
voivat päätyä syytettyjen penkkiin, ja
raiskauksen uhri yhä syyllistetään.
Jotenkin homma kiepsahtaa niin,
että koko sotkun alullepanijasta,
rikoksen tekijästä, tulee uhri, ja
rikoksen kohteesta viime käden
syyllinen.

Oscar-palkittu Kramer vastaan
Kramer -elokuva on myötäkarvainen,
sehän sentään päättyi onnellisesti,
verrattuna joihinkin suomalaisiinkin
avioeromurhenäytelmiin. On tapauksia,
joissa oikeutta tunnutaan voitavan
pyöritellä mielin määrin eikä
tehtyjä päätöksiä edes tarvitse
noudattaa.

Jos päätös on hampaaton, kenen puoleen
voi kääntyä, onko olemassa toimeenpanevaa
elintä. Kuka ottaa vastuun lain
toteutumisesta. Onko se poliisi, sossu,
joku muu viranomainen, vai pitääkö
vain heilutella päätöspapereita toisen
nokan edessä. Nämä kaikki voivat
pahimmassa tapauksessa olla yhtä
tehokkaita.

Pitäisikö tulosta sitten etsiä omin
valloin, mutta siinäkin lopputulos
olisi surkea. Ei taitaisi toteutua
nykypäivänäkään Kaarlo Kramsun
Ilkka-runon vahva sana:
Ei oikeutta maassa saa
ken itse sit ei hanki.
Jaakko Ilkkakin mestattiin.

Turhauttavissa oikeusprosesseissa
rahaa palaa paitsi maksumiehiksi
tuomituilta myös yhteiskunnalta,
voimavaroja tärvääntyy osallisilta, ja
tulevaisuudeltakin viedään eväitä,
jos järjestelmä ontuu.

Kahdensadan kansanedustajan
luottoporukka istuu niillä töin,
että heidän käsistään syntyisi
onnistuneita lakeja ja entistä
parempaa yhteiskuntaa sen jäsenten,
siis maksumiesten, elää ja tehdä työtä.
Lakien lisäksi odottaisi järjestelmässä
olevan riittävät resurssit takaamaan
lakien toteutumisen.

Näillä kuitenkin mennään, sillä tuskin
olisi sivistysvaltiolla palaamista
muinaisuuteen: siis että kulloinenkin
kaplakka selvitettäisiin kyläraadin voimin.
Semmoinen oikeus olisi raa'an
suoraviivainen. Syntyisi roppakaupalla
vääriä tuomioita.

Joku kysyy, miten se eroaisi nykyisestä.
Vankilathan ovat kuulemma täynnään
syyttömiä ihmisiä.

Kuolematon kirja

Jotain yhteistä sentään minulla ja
Umberto Ecolla: uskomme kumpikin
kirjaan.

Kirjankustantajat ovat huolissaan,
ymmärrettävästi, kirjan kohtalosta.
Kilpailijoita kirjalle riittää, ei vain
tietokoneet, netit, lukulaitteet, muut
vempaimet ja monet ajankäytön syöpöt,
vaan myös ihmisten entistä
lyhytjänteisempi ote elämään,
nopeiden "palkkioiden" vaatimus.
Ei jakseta panostaa, sinnitellä,
odotella, rakentaa asioita vähä
vähältä (ei edes asuntosäästää).
Kaikki pitää saada heti ja nyt, joten
kirjaakaan ei jakseta lukea vaan
lyhyesti jotain vain ja pinnallisesti
hiukan lipaisten.

Kirjaan kannattaa silti uskoa, sillä vaikka
aika muuttuu ja malttamattomuus
valtaa, niin silti ne, jotka lukivat ennen,
lukevat jatkossakin ja siirtävät
lukemisorientoituneisuutensa seuraavalle
polvelle. On selvä, että lukulaite ja muu
tekniikka kehittyy, mutta esineenä kirja
pysyy. Mikäpä voisi korvata nautintoa
selailla kirjaa, rapistella lehteä, panna
kirjanmerkki (siis oikea esine) lehtien
väliin, sulkea kirja hitaasti, sivellä sen
kantta ja hetki muistella juuri
lukemaansa... Sama koskee
sanomalehteä; sen kahistelu on
ihanaa - ja miksei mustien sormien
harmittelukin.

Kirja on sinnitellyt muodossaan
puoli vuosituhatta (Venetsiassa
kehitettiin 1500-luvulla systeemi,
jonka tuloksena oli kirja, mukana
kulkeva lukupaketti, "pokkari"), joten
voisi tietty olla aikakin kaataa lukuvaltias.
Vaikea kuitenkaan uskoa, että
kirjan muodossa olevaa nautintoa
nykytekniikka syrjäyttäisi kokonaan.
Pikemminkin, sille voisi povata
nousua, kunhan monenmoiseen
tekniseen vempainvalikoimaan on
kyllästytty. Nouseehan muillakin
lohkoilla vanhan arvostus ja haikailu
entisiin juttuihin (ei siis vain
kuplavolkkarissa tai morrisminissä).

Kirja on Econ mukaan (HS) niin
toiminnallinen, että sitä on vaikea parantaa.
"Kirja on kuin lusikka, sakset, vasara
tai pyörä. Kun se on kerran keksitty,
sitä ei voi parantaa. Ei voi tehdä
lusikkaa, joka on parempi kuin lusikka."
Näin kertoo Helsingin Sanomat
(6.1.2012) Econ todenneen.

Hesarissa arvioi Jari Paavonheimo
Jean-Claude Carríéren ja Econ kirjaa
ja lisää, että "toinen asia on, että
sivut eivät välttämättä jatkossa ole
paperia."

Econ mukaan kirjaa voisi pitää
biologisena käden jatkeena samoin
kuten kirjoitustaitoakin.

Riemastuttava toteamus Paavonheimon
kirja-arviossa on Carriéren lausuma,
jonka mukaan tietämättömyys on
luonteeltaan usein ylimielistä, jopa
julistuksellista. Eco taas tuumii,
että "ennen typeryys ei pitänyt
melua itsestään. Tänään sen sijaan
kaikki haluavat tulla kuulluiksi.."

Tulee mieleen vanhempieni
luonnehdinta sivistyksestä, jonka
takeena ei suinkaan aina ollut
lukeneisuus. He puhuivat sielun
sivistyksestä. Yksi tunnusmerkeistä
oli mölyttömyys omasta itsestä.
Nykyään egoälämöly saa
kuvaamattomia piirteitä tositelkkuja
ja "hinnallamillähyvänsäjulkuksi"
myöten. Omamelua on pidettävä,
oli siihen ansioita tai ei.

Kirjailijakaksikko pohtii kulttuuria
ja tietämistä kontra tietämättömyyttä
kirjassaan monin tavoin, mutta
olennaista on, että lukijalle tulee
tiettäväksi, että kirja ei kuole.
Lisäisin, että kirja tavarana ei ole
katoamassa, vaikka kirja kirjallisen
tuottamisen muotona voikin
ilmaantua kuluttajalle erilaisissa
käyttömuodoissa.

(Voisi sen kai vaikeaselkoisemminkin
ilmaista, mutta olkoot, kelvannee.)

Ehdottaisin, että lukemisesta ja
kirjasta esineenä alettaisiin tehdä
seksikästä, katu-uskottavaa,
trendikästä. Hesarissa oli juuri tähän
suuntaan toimiva juttu, jossa ratikassa
työmatkojaan istuvat tyypit lukivat,
kuka mitäkin, oli selostus ja kustakin kuva.
Hyvä. Odottelulukeminen näyttäytyi
siinä houkuttavassa valossa, lukija
vaikutti kiintoisalta tyypiltä itsekin.

Kirjan ja lukemisen nostaminen esille
monin eri tavoin onnistuu kyllä - kirjan
kustantajat voisivat ryhtyä hommiin.
Ei riitä, että kausiluonteisesti mainostetaan
kirjailijoita tai kirjoja tai vangitaan
kirjoittaja johonkin brändiin.
Kohteeksi pitää valita yleisö ja avuksi
sielutiede.

Koska jokainen ihminen haluaa olla
erityinen, niin annetaan hänelle se
tunne. Ei kannata tyytyä markkinoimaan
kirjailijan erityisyyttä. Rahakanavassa
voisi virrata, jos saataisiin kuluttaja,
kirjan mahdollinen ostaja tuntemaan
itsensä erityiseksi.

Takatoukuria tuupppaa

Saattoi olla aika, jolloin kehitys
merkitsi edistystä. Nyt tuntuu,
että takatoukuria vain tuuppaa.
Kehityksen merkitys on kellahtanut
takaperoiseksi, takaisinmenoksi,
taka-askeliksi, eli kehitys on
yhtä kuin peruutusvaihde.

Ei sen puoleen, ainahan vanhempi
polvi on sanonut, että huonoon
suuntaan mennään, mutta ei se
tähän asti ole oikein ollut totta.
Ikäpolvesta toiseen on surkeaksi
syytetystä nuorisosta kasunnut
osaava ja edistystä tahkoava
yhteiskunnan rakentaja. Nytpä
syytösten kohteena ei olekaan
nuoriso vaan "kaikki".

Historia kertoo, että valtaapitävien
kourat ovat aina olleet kyynärpäitä
myöten rahvaan rahamassissa ja
kynnet selkänahassa. Nyt ryöstö
on ehkä aiempaa hienovaraisempaa
mutta yhtä tehokasta. Köyhä köyhtyy
yhä ja rikas rikastuu, noin yleisesti.
Ja kansariepu raahustaa.

Taikuri nimeltä Euro sulki markan
kouraansa ja puhalsi: kas, ykkösen
lantti muuttui ykkösen lantiksi, mutta
hinnat kuusinkertaistuivat. Muutama
sauvan heilautus lisää, ja koko
porukalla on niskassaan satojen miljardien
lanttien velat.

Suuria puhalluksia on tätä pienemmissäkin
kuvioissa. Viimeisin huijaus on diesel,
jonka hinnan kapuaminen bensan tasolla
ylen suuresti kismittää niitä, jotka
valtio houkutti muutama vuosi sitten
hommaamaan dieselauton.
Dieselvero kuitenkin istuu kuin hirvikärpänen
tukassa. Aikoinaan se tasasi dieselin etua,
mutta koska sen nimi on VERO, sitä ei
voi poistaa. Veron sisäänrakentunut
ominaisuus on pysyvyys ja kasvu.
Kun 90-luvun alun lamassa vähän
talkooleimalla höystettynä kerättiin
"tilapäinen" autovero, jäi se pysyväksi,
tietenkin. Nyt sille on annettu muita kivoja
nimiä, käyttövero, ympäristöllinen vastuu,
liikennekulttuurin kohennuskolehti....

Nykyinen rakennuskanta on silkkaa
silkkoa, sillä vanhan kansan osaaminen
unohtui vanhanaikaisena. "Palkkioksi"
asujat, jokainen siis, tuskailee valtavia
korjauskustannuksia, kun elementtitalojen vesi- ja
viemärirakenteet sortuvat ja 70-luvun
energiakriisin pelottamana umpirakennetut
pientalot homehtuvat. Joka asuu vaikkapa
50-luvulla paikoilleen muuratussa kivitalossa,
saa olla onnellinen homeettomasta asumisesta
ja kunnon rautaputkista, kumma, jos ovat
pahastikaan ruostuneet. Jos asuu vanhassa
pohja- ja kattotuuletetussa hirsitalossa,
on suorastaan rikas. Entivanhaan
rakennettiin talot kestämään isältä
pojalle, nyt kuulemma tarkoitus ei
ole kestää laisinkaan (kunhan kauppa
käy), mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kunhan kauppa käy, on teemana
oikeastaan kaikessa. Auto maksaa
maltaita ja on semmoinen paketti,
että kun kynnen kokoinen osa hajoaa,
on puoli autoa vaihdettava, mieluimmin
koko auto. Autoja ei edes suunnitella
kestämään pohjoisia oloja, on liian
pieni markkina, jotta kandeisi.
Sama myymisen, ei huoltamisen,
periaate puhaltaa läpi kaiken muunkin
tekniikan. Mitään laitetta ei tallero
voi purkaa, putsata ja panna taas kasaan
ja hyvin pelaa, kuten ennen.
Kun laite sanoo naks, ei muuta kuin
kauppaan ostamaan uutta. Mitä kumman
hurskastelua sitten on puhua kestävästä
kehityksestä ja ympäristöllisyydestä,
kun väki pannaan semmoiseen rakoon,
ettei kiihtyvälle kulutukselle ole
vaihtoehtoa.

Saduissa kiltti palkitaan, tuhmakin
saa palkkansa. Totta vai tarua. Totta.
Meillä kansa on kilttiä ja palkitaan
"kehityksellä". Väki saadaan mukaan
mihin tahansa hölmöön takasteppiin,
kun riittävän pohtevasti sanotaan, että
nyt kyse on vääjäämättömästä kehityksestä
ja että mukaan on noustava, muuten juna
menee menojaan.

Yks puhallus oli kans toi riki.
Armonaikaa oli vähän, sitten kaikilla
oli pakko olla digiboksi. Nyt puhutaan
teräväpiirrosta. Pakko, mikä ihmeen pakko,
ja mitä iloa niistä on, siis olennaista iloa.
Varsinkin kun laitteet on suunniteltu
kestämään takuuaika plus muutama päivä
päälle. Millä ihmeen rahoilla niitä
ollaan alvariinsa ostamassa. Poikkeuksiakin
on: mökillä on iso telkunrömiskä, joka on
kestänyt kymmenien asteiden lämmönerot
(seinät joskus jäähuurussa) jo 20
vuotta - ja se ostettiin valmiiksi vanhana.
Kas, diginkin siihen sai. Salora osasi, tai
sitten se telkku lienee ollut valmistajalta
moka.

Takavuosina sai palkollinen tilinsä firman
kasööriltä ja voi maksaa laskunsa firmojen
konttoreissa, jopa sivukonttoreissa.
Siihen aikaan olivat laivat puuta ja miehet rautaa,
nyt päin vastoin, eikä palkkapusseja
enää ole eikä firmojen konttoreissa
enää oteta maksuja vastaan. Koko liikenteen
on kaapannut pankki.

Kun väki oli muovitettu, homma saatu
pohjatuksi pankki- ja luottokorteille
ja rahvas oppimaan pankkien
maksu- ja ottoautomaateille, poistettiin
pankkien tuulikaapeista maksuautomaatit
ja väkeä alettiin hätistää verkkopankkeihin.
Harmi vain, kun kaikilla mummeroilla ei
ole tietsikkaa. Kaikki eivät sitä kerta
kaikkiaan edes pysty hankkimaan tai
käyttöä omaksumaan, vaikka miten
porkkanoitaisiin ja uhkailtaisiin.
Pankkiin saa vielä köpöttää, tulkoot
väki jonottamaan, elleivät toimi
kuten rahavalta tahtoo, mutta
laskun maksun palkkio on paha,
ehkä isompi kuin lasku itse. Saatiinpa
kuitenkin pankin väki irtisanotuksi.
Tosin käteistä rahaa alkaa olla turha
kinuta pankista, onhan keksitty muovi,
käyttäkööt sitä. Pankki saa puolestaan
rahastaa kortinlukijan tarvitsijoita.
Säästöpossutkin on teurastettu: kolikoita
ei enää kannata viedä pankkiin, niitä ei
oteta vastaan, ja jos otetaan, laskentapalkkio
ei kata possun mahansisältöä.

Eikä tässä vielä kaikki: kun väki on
saatu pankki- ja luottokorttien varaan,
aletaan pankkiautomaatteja poistaa.
Kukaan ei saa tarvita rahaa.

Siis RAHAA, tiedättehän, sehän oli joskus
nimitys seteleille ja kolikoille. Niitä tarvittiin
ennen, se oli muistaakseni oravannahkojen
ja plootujen jälkeen - eikö ollut alkeellista.
Nythän meillä on tämä virtuaaliraha, kätevää.

Veronmaksajilta kerätään rahaa, jotta
valtio pystyisi järjestämään kansalaisilleen
niiden tarvitsemia palveluita. Kuulostaa
järkevältä, mutta ei se mitään. Nyt tarvitaan
kehitystä, siis kehitetään. Yhtiöitetään,
ulkoistetaan, liikelaitostetaan myös
peruspalveluita, semmoisia, joista
puhutaan laissakin.

Veeärrä ei kulje, raiteet rapistuvat,
tiestö romuttuu, sähköt eivät pelaa,
lentäminen on käynyt liian kalliiksi,
yleisellä radiolla ei ole rahaa, valtion
kuntakirstun varaan sysäämät koulut
kylmenevät, posti pinnistelee pulassa,
mikä pahinta, terveydenhuolto
tutisee ja tuuppaa veronmaksajia
rahastettavaksi yksityisille "palvelun
tarjoajille", vanhuksilta riistetään vaipat,
ei sen puoleen, niin riistetään ruokakin
ja huoma. Vain äitiyspakkaukset
komistuvat. Siellä suunnallahan on
tulossa uusia maksajia, tyhjän saajia.

Jos kerran markkinat astuvat
palvelun saappaisiin, niin missä
kummassa on kilpailu ja vaihtoehtoistaminen,
joka kai on edellytys toimivuudelle.

Ja tähän loppuun varoitus: älä lue tätä
blogia, jos olet herkkäuninen, -uskoinen
tai -hipiäinen tai muuten vain ahdistuva,
tai jos olet lapsi, nuori, aikuinen tai
ikäihminen, vanha, sairas, rahaton, asut
etäällä laajakaistoista, pankeista,
kouluista, keskustoista, auratuista
teistä tai sulkemattomista kyläkaupoista,
tai vaikka et kuuluisikaan mihinkään
näistä edellä mainituista ryhmistä.
Tämän blogin käytöstä voi aiheutua
vakavia vaurioita mielelle, kielelle ja
käytökselle.

Haikeata hauskaa

Hyvästijätön haikeuden tuntee
jokainen, mutta myös sen, miten
joskus on hauskaa lopultakin
jätellä hyvästit.

Hauskaa on hyvästellä kaikki se,
mikä on käynyt rasittavaksi,
tullut ylimääräiseksi tai jäänyt
kuvioon epätoivottuna. Helpottavaa.
Soromnoo ja siitä poikki, hellurei
ja silleen.

Helppoa, kun se osuu kohdalleen,
mutta kun yleensä ei osu. Ihmisen
elämä on enemmän haikeata kuin
hauskaa, mitä tulee luopumisiin ja
hyvästijättöihin.

Luopuminen kai alkaa jo syntymästä,
kun luopuu kohdun turvasta. Täyteen
aikuisuuteenkin kehittyminen on
luopumista, vaikka tilalle tulee paljon
muuta - se on kasvamista. Elonkaaren
"tällä puolen" alkaa todellinen
hyvästijättöjen jatkumo, ensin pala
palalta huomaamatta, sitten sen äkisti
äkkää, että hei, tässä mennään ja
koko ajan yhä enemmän jää taakse.

Luovutaan lapsuuden selkeydestä,
saadaan tilalle oma vastuu, jää
taakse vanhemmat ja koti, tulee
omat ystävät ja tulevaisuus, tulee
voiman tunto. Sitten sen menettää,
tilalle tulee epäilys, usko hapertuu,
menettää ystäviä, on jätettävä
jäähyväisiä omaisille, terveys alkaa
pettää, yhä enemmän ikäluokkaa
näkyy katoavan, tilalle hiipii
herkkyys kyynelille, jokainen
murhe, vaikka kaukainenkin,
nostaa esiin aiemmat murheet,
omat ja lähelle osuneet.

Kun hyvästijättöjä on enemmän kuin
tervetuloja ja huomenen toivotuksia,
samalla taakse jäänyt rikkaus
enenee. Mielen omaisuus kasvaa,
sen myötä ymmärrys ja anteeksianto.
Ankaruus antaa tilaa armolle.

Kuluneen vuoden viimeinen päivä
on perinteisesti taakse katsomisen
hetki. Päiviä oli paljon, tapahtumia
myös, suurina ja pieninä kuvioina,
siinä välissä ihmisriepu. Kaduttaako,
voiko olla tyytyväinen, mahtuuko
vääryyttä ja uhrautumista, onnea ja
vahinkoja, ilahtumisia ja ilahduttamisia,
elämän lahjoja ja - menetyksiä.
Kaikkea tätä, mutta mitään ei voi
muuttaa menneestä.

Vanhan vuoden hyvästijätössä on
juuri se tuska, että mikä meni, on
peruuttamatonta.

Tapana on toivottaa hyvää uutta
vuotta vuoden vaihtuessa ja hyvää
jatkoa vuoden vaihteen jälkeen.
Hyvän uuden vuoden toivotus kuittaa
kuluneen, jota on turha enää siinä
vaiheessa vatvoa. Sen sijaan hyvän
jatkon toivotus sisältää toiveen,
että vanhasta viisastuisi niin, että
seuraavan vuoden vaihteessa ei jäisi
kaduttavaa. Olisi opittu jotakin.

Vuoden vaihtuminen siis on erityinen
hetki: siihen sisältyy sekä hyvästijätön
haikeus että hauskuus.