Kivasti kohti kevättä

Talitintit kailottavat minkä kurkusta saavat
ja yrittävät vakuuttaa, että kevättä tekee.
Jotta niiden viestiä uskoisi, on katsottava
almanakkaa. Jos näet katsoo ympärilleen, uskoo
olevansa jossakin napaseudulla - koko maisema
on valkoinen, eikä riitä, että se on valkoinen,
se on paksu ja valkoinen. En ole ikunani nähnyt
näin paljon lunta. Tapio käväisi mökillä panemassa
kuivalihan roikkumaan ja kertoi, että mökki on
puoliksi lumen alla. Hyvä puoli siinä on, että
lumi on säilyttänyt tuvan lämpimänä ja pitänyt
peruslämpöä yllä tavallista halvemmalla.
Patiolla oli lunta minua miltei vyötäröön asti
(tosin vyötäröni ei ole kovin korkealla) - kunnes
kiirastorstaina tuli lauha ja jyrkän
peltikaton lumimassat päättivät romahtaa
kerralla maahan, ja sitten lunta olikin jo
hartioille hartioille asti. Oli uskomattoman
kova jylinä, kun koko rivitalon pituudelta
kumisi metrinen massa alas.

Elämyksellistä on siis ollut siellä ja täällä;
tämäkö on sitä "sadevesi-ilmiötä", kun koko
talven seutu on menty erikoisissa merkeissä.
Ystävien Kanarian reissulla satoi rankasti, kuulemma
60 tekoallasta täyttyi, myrsky teki tuhojaan, ja
huippuna maanjäristys naapurisaaren rannikolla.
Sillä välin Lapissa kärvistelimme jopa 40 asteen
pakkasissa, lumimassat nousivat historiallisen
paksuiksi, ja lisää satoi koko ajan. Nyt odotellaan
historiallisen runsaita tulvia.

Matkailu on mahtavaa, mutta aina tulee silti
huokaiseeksi helpotuksesta, kun reissumiehet
palaavat terveinä kotiin.

Väitetään, että hyvin suunniteltu on puoliksi
tehty. Pätisikö tämä matkailuunkin, ei rähjääntyisi
jos ei reissaisi muuten kuin virtuaalisti, ei ruppa
eikä lompsa.

Kuivaliha kai kerkiää?!

Kuivaliha on lappilainen herkku, johon
joko ihastuu tai sitä inhoaa. Minun suussani
se maistui ensin kuin kopertunut saippua (en
tosin ollut sellaista ikinä maistanut), mutta
sitten jouduin sen pauloihin, koukutukseen.
Nyt en voisi kuvitella kevättä ilman kuivan
lihan ripustusta - ja voi sitä riemua, kun
siivutetaan ensimmäinen koepala uusista
kuivista lihoista.

Kevät ehti pitkälle, mutta siis hakemaan
ainekset, vieläkö liha ehtii vai vaanivatko
jo kärpäset, kannattaako ostaa paistia vai
pitääkö tyytyä sydämeen, josta ei tule niin
iso vahinko, veikkei liha ehtisikään kuivua,
paljonko kannattaa ripustaa, jos vaikka aika
käy vähiin, kunpa saataisiin hyviä ahavakelejä
kuivalihan onnistumiselle.... ynnä niin eespäin.
Mitä vähäisemmäksi hupeni lomamatkalle mukaan
otettu kuivaliha, sitä ahkerammin suunniteltiin
uuden ripustamista. Vaihtoehtoja oli, mutta
ainutkaan niistä ei ollut, etteikö lihaa pantaisi
kuivumaan lainkaan.

Kuvitellaan aurinkoinen keväpäivä, on hiihdetty
pilkkiavantoja kairaamaan, on pyydetty jokunen
tunti, ehkä tuli kalaa, ehkä ei, mutta sitten
mennään rantaan, katkotaan muutama risu,
sytytellään hangelle tuli, haetaan jokunen
isompi kuivapuu tulen voimistamiseksi, veistetään
tikut, kaivetaan repusta kuivat lihat, mukava
tuoksu nousee, kun kuu (valkoinen rasva) kirisee
lihan pinnassa, tuijotellaan etäisyyteen,
silmänkantamattomattomiin ulottuvaan valkeaan
Lapin kauneuteen. Hanki kimaltelee kristalleissaan.
Ei voi sen ihanampaa hetkeä elämässä olla kuin
pilkkiretken kuivalihatuokio nuotiolla!

On ehkä nautinnollista viettää talvea jossakin etelän
auringossa, mutta eipä taida sentään voittaa
pilkkinuotionhetkeä Lapin luonnossa.

Juhlista jaloin jälleen

Kokemus kertoo, että joulun jälkeen on elämää, vaikka
jouluun valmistuttaessa tuntuu, että kaikki loppuu
aattoon.

Joulu tuntuu edelleen vuoden kohokohdalta, vaikka
sitä viettäisi vain kaksi vanhaa varista toinen
toiselleen verkalleen joristessaan. Ihan oli
irvailtava itselleen, kun kaupassa oli laukattava
jo kolmatta kertaa ruokaostoksilla - aina kun
tuntui jotakin tuiki välttämätöntä puuttuvan.
Jouluateriaa valmistaessaan joutuu pähkäilemään,
mihin sen kaiken ruoan kanssa joutuu. Onneksi oli
tänä vuonna jouluvieraana Timo; tuli jotakin mieltä
ruokien värkkäämiseen.

Joulun kelit olivat Lapissa kuin suoraan postikortista,
maisema oli pehmeän valkea ja pakkasta sopivasti.
Päivän valoa tosin oli vaivaiset pari tuntia, vaikka
talvipäivän seisaus ehtikin jo kääntää päivän kasvun puolelle.

Perinteinen käynti hautausmaalla oli jälleen elämys.
Nyt kun kummankin vanhemmat ovat jo kuolleet -
haudalla muistetaan neljää vanhempaa ja sytytetään neljä
kynttilää. Muutenkin käynti oli nyt ikimuistoinen, sillä
aiemmin en ole nähnyt hautausmaan loistavan
sellaisena kynttilämerenä kuin tänä jouluna,

Joulun ajan iloksi telkussa ja muissa tiedotusvälineissä
tarjoiltiin jälleen juttuja elukoista ja niiden joulusta.
Kuvaan kuuluu eläinten ilahduttaminen herkuilla. Esimerkiksi
Korkeasaaren eläimet viettivät vuoden ainoaa vapaapäiväänsä
ylimääräisen sapuskan kanssa, eläinhotellin koirat popsivat
lisäannoksen siankorvia, kissat saivat mistä kissat pitävät
ja niin edelleen. Tiedä häntä, mitä elukat itse miettivät.
Kotikatumme ihmisasukkaat saivat erikoisen joululahjan.
Sen kävi itsekohtaisesti antamassa iso pupu. Lyhteestä
tippuneita jyviä oli näet popsimassa valkoinen
metsäjänis pimeyden turvin. Olipa hellyttävä näky
jäälyhtyjen loisteessa puputtava ja korviaan varoen
heiluttava jänö. Kameraa ei tarvittu, sellaisen joulukuvan
muistaa ikuistamattakin.

Kunpa elukoita ajateltaisiin uuden vuoden yönäkin ja
raketit ja muut räjähteet jätettäisiin kauppaan.

Syvässä sadussa

Aittalahden koululla Annin luokan takaseinällä oli
pitkä, matala kaappi. Se oli koulun kirjasto, joka
oli täynnään aarteita, parhaina satukirjat, sellaiset
ihanuuden kuin Soinne, Swan, Topelius, Tuhat ja yksi...

Parhaisiin lapsuuden muistoihin kuuluu, kun isä luki
Adalminan helmestä, Merenneidosta, kuninkaan tyttärestä
ja joutsenveljistä. Isompana luin silmät puhki samoja
satuja, joskus peiton alla salaa taskulampun kajossa.
Jännittävin oli satu Paldasta ja variksesta.

Joskus tekee mieli paeta syvälle satuun,varsinkin,
jos mielessä velloo murhe, ja silloinkin, kun
mieltä ei mikään paina.

Kuvittelen isoa linnaa, vaikka disneyntapaista, tai
vaikka enkkumaista kivikolossia, maisemassa, jossa
on metsä, järvi ja vuori. Siellä asustaisi koko
Kalliomäen sisarussarja mukanaan kaikki omat
rakkaansa ja heidän rakkaansa, koko klaani.
Ehkä olisi iso sali, jossa iso takka ja riittävän
monta isoa nojatuolia, seiniä peittäisivät isot
kirjahyllyt täynnä kirjoja, ulkona lumi myräköisi,
mutta tuli rätisisi takassa. Sen edustalla levittäytyisi
lehmäntalja, jolla lepäilisi isoja koiria ja pari
pientäkin, joilla olisi pieni hiilitassunjälki. Taustalla
soisi hiljaa vaikka Mozartin Requiem, totilaseissa
höyryäisi vaniljatee, jouluaattona tosin aina kunnon glögi.

Äkisti alkoi kuulua... Mitenkähän tarina jatkuisi.

Suostuisitko siihen satuun?