Ei nimi miestä

Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti, koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti. Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.

Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.

Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla savolaine.

Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai päinvastoin.

1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.

On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on syntynyt etuliite ”sian”.  Olisiko ollut vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…

Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen, joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain tukevat ja lyhyet.

Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon kuuluvasta krenkusta.

1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä  –  ellei kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt saada työtä kuitenkaan valmiiksi.

1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.

Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.

Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.

Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.

Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen päähaaraan.

Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt, tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta, mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia, tuomareita, ehkä  juomareitakin, yliopistomiehiä kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita menestyneiksi luokiteltuja.

Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.

Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.

Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.

Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut juuria missään. Olin siis juureton.

Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.

Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut. Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.

 

 

Ihmeelliset ikävuodet

Synttärionnitteluja saa ja niitä
antaa joka vuosi, ja aina iloisin
sanakääntein. Siltikin jokaiselle
yhteinen ja luonnollinen asia,
ikävuosien kertyminen, on monelle
kova paikka, joskin toisille hauska
ja toivottu asia.


Länsimaisen ihmisen kykenemättömyys
suhtautua luontevasti luonnon
luonnollisiin ilmiöihin kuten
syntymään, ikääntymiseen ja
kuolemaan on surkuhupaisaa,
samalla sekä säälittävää että
huvittavaa. Yksioikoinen nuoruuden
tai nuorekkuuden ihannointi
kaluaa yhteiskuntaa, mutta myös
vammauttaa ihmisen sielua.


Putkinäköinen tuijottaminen
ikävuosiin on rajoittuneisuutta,
sillä lopultakin olennainen
ikämittari löytyy kunkin
eläväisen mielestä ja sielusta.


Toiset ovat jo nuorina vanhoja,
toisia sanotaan ikinuoriksi.


Miten minulle kävi; osin jouduin kai
olemaan aina vanha, osin kehittymättömyys,
siis toivo kehityksestä, jatkuu vieläkin.


11-vuotiaaksi asti sain olla
lellikki, miten kulloinkin mielin, kunnes
syntyi pikkusisko. Äkisti minun pitikin
osata olla isosisko. Se oli mielenkuohuja
ja kummallisia temppuilemisia
nostattanut elämänvaihe.
Se oli ensimmäinen omiin ikävuosiin
liittynyt "sokki", joka lienee antanut
jälkikaikuja vuosien ajan.


Kun olin 17-vuotias, yritin
näyttää kovasti aikuiselta
hattuineni ja sukansaumoineni.
Kun oli 20-vuotias, kauhistelin
työkaveria, joka seurusteli niin
ikälopun kuin 25-vuotiaan kanssa;
se tuntui sopimattomalta, lähes
hävettävältä.


Kun olin 25-vuotias, tunsin
olevani keskenkasvuinen. Tunnetta
vahvisti tapaus: en päässyt aviomieheni
kanssa ravintolaan - mukana ei ollut
ajokorttia syntymäaikoineen.
Heh heh, nyt sitä on hauska muistella.


Kun olin 30-vuotias, tunsin
olevani 30-vuotias ja siihen
tyytyväinen. Tosin ympäristö
vielä "tytötteli" ahkerasti ja
monella elämänalueella tunsi
yhä olevansa noviisi tai ainakaan
ei vielä tuntenut olevansa kaiken
jo kertaalleen nähnyt. Silmät
olivat monessa asiassa
ymmyrkäiset.


Kun olin 40-vuotias, aloin
taas haaveilla vanhenemisesta,
mutta ikäsuhde oli ristiriitainen.
Samalla kun säälitti nuoremmat,
jotka luulivat olevansa viisaita
ja kaikkitietäviä, samalla näki
vanhenemisen jännittävänä
tulevaisuutena. Se oli ikä, jossa
summasi siihenastista elämäänsä
ja mietti, mitä alkaisi tehdä, kun
kasvaa isoksi. Moni tässä iässä
ottaa eron, ehkä puolisosta, ehkä
vaihtaa työpaikkaa, ehkä jopa
kotimaata - panee kaikki uusiin
puihin.


Kun aloin lähestyä 50 ikävuotta,
törmäsin uudessa työpaikassani
ennen kokemattomaan ilmiöön,
ikärasismiin. Se oli vastenmielinen
tuttavuus, jonka niljakkaimmat
tarjoomukset olivat vielä tulossa.


Seuraava vuosikymmen oli taas
ristiriitaista aikaa. Omat "hauikset"
tuntuivat vahvoilta, osaaminen oli
tukevaa, työinto pontevaa, voimat
kunnossa - tuntui kuin olisi pystynyt
mihin vain. "Harmaa kivi" löytyi
kuitenkin läheltä, työyhteisössä
pesivä ikärasismi haisi joka puolella
kuin märkä tupakantumppi. Ainoa
selviytymiskeino oli kuin ei huomaisi
mitään, ikään kuin se muka olisi
poistunut alleviivaamattomuudella.

60-vuotiaana elämä oli jo
uomautunut, nuorempien musta piste,
ikävuodet, kuului sekin eräässä mielessä
olennaisesti arkipäivään, joten mitäpä
siitä. Lähinnä koki huvittavaksi, että ne,
jotka tökkivät selkään ikärasismitikulla
10 vuotta aiemmin, olivat itse nyt tuon
10 vuotta vanhempia ja olivat ehkä
puolestaan "tökittävinä". Tuskin itse
oivalsivat elämän ironiaa.


Kun on 70-vuotias, saati sitten,
kun on 80-vuotias, katsoo
armeliaasti ihmisen iän kaarta,
sen kipurointia ja kompurointia,
ihmisluonnon pahuutta ja pienuutta,
elämän taisteluita ja tappioita,
voittoja ja riemuja. Miten ne
osaa ottaa vastaan, vaikuttaa
siihen, miten summaa oman
elämänsä annin.


Jokainen ikäluokka tekee mokansa,
jokainen yrittää selvitä omilla
eväillään, elämänkokemusten
rakentamaa osaamistaan ei pysty
lahjoittamaan perässä punnertaville
kevennykseksi. Ihminen on lopultakin
vain luontokappale, laumaeläin
reviirisotineen ja henkiinjäämisen
taisteluineen, vaikka luuleekin olevansa
"luomakunnan herra".


Voi vain toivoa, että itse saa
lastatuksi puntariin enemmän
hyvää kuin pahaa, enemmän hyvyyttä
kuin pahuutta, enemmän armoa
kuin vihaa, enemmän rakkautta kuin
hyljeksyntää, enemmän uskoa
kuin penseyttä. Jos pisteyttää
tekemisensä rehellisesti...


Entä jos puntari painuu pahaan
suuntaan, voiko punnitussuhdetta
vielä paikata. Ehkä, jos tahtoo.

Ihmisen iho ilmaisee

Ihmisen suurin elin, iho, kertoo,
mitä kuuluu, miten menee. Näin
sanovat tutkijat. He sanovat myös,
että ihoa pitää hoitaa myös
sisältäpäin, ei ainoastaa pinnalta.

Pelkkä putsaaminen ja puleeraaminen
eivät riitä - tai ei edes ole välttämätöntä.
On huolehdittava oikeanlaisesta
ravinnosta ja suojauduttava, jos mielii,
ettei nahka rypisty liian nopsaa tahtia.

Mielenkiintoinen telkkuohjelma
kertoi tutkimuksista, jotka selvittivät
ihmisen ihon vanhenemista.

Syypäitä ihon vanhentamiseen
löytyi monia. Yksi oli ylitse muiden,
auringon säteily. Ihoa ei kannata
kärventää suorassa paahteessa, se
tiedetään nykyään jo hyvin. Käristäminen
ei ainoastaan vanhenna ihoa vaan se
on myös vaarallista ja voi johtaa syövän
syntymiseen. Uskottavasti havainnollistettiin,
miten jopa paljon aikaa autossa viettävän
henkilön ikkunanpuoleinen poski oli
"vanhempi" kuin toinen puoli. Ohjelmassa
esiintynyt juontaja puolestaan vakuutti,
että hän suojaa aurinkovoiteella kasvonsa
aina, kun menee ulos - ja kerroin on
jotakin 50:n luokkaa.

Kaikki tietävät, että tupakanpoltto
vanhentaa ihoa tehokkaasti. Sen
sijaan kiintoisa tieto - ja ehkä harvemmin
mietitty - oli, että ihoa vanhentaa myös
sokeri. Korkea verensokeritaso
heikentää ihon uusiutumista ja
veltostuttaa ihoa. Se näet vahingoittaa
kollageenia ja elastaania, jotka ovat
olennaisia ihon kimmoisuuden
tekijöitä. Sokeri on siis supermyrkky
siinäkin mielessä.

Tärkeimmiksi ihon sisäisistä
"kasvovoiteista" nostettiin tutkimuksessa
esiin kolme ruokaa, parsakaali, tomaatti
ja rasvainen kala. Itsestäänselvyyksiä
ovat tietysti - aina tylsyyteen asti
tolkutettuna - riittävä vedenjuonti
ja vihannes- ja kasvispitoinen ruokavalio,
runsas marjojen ja hedelmien syönti
sekä riittävä liikunta, unohtamatta
tietenkään sitä, että on vältettävä niin
sanottuja nautintoaineita (jotka
sivullisille ovat kärsimysaineita).

Eräs toinen tutkimus etsi totuutta
kasvorasvoista. Testattiin kalliita ja
edullisia naamarasvoja. Tämä tarttui
jostakin vain "sivukorvallisesti", mutta
hauskaa siinä oli, että kalliilla rasvoilla
saavutettu tulos oli heikompi kuin
Nivea-kuurin tulos. No, arvattavasti
kyse oli tarkoitushakuisesta vertailusta,
mutta kiva se oli sikäli, että lienee sama,
millä naamanahkansa kireyttä helpottaa,
kunhan se vain on rasvaa ja puhdasta.
Moottoriöljy ei taida ihan käydä.

Tämä siis selvä: ihon ennenaikaista
vanhenemista voi hidastaa ja että sitä
on syytä pitää tärkeänä, koska iho on
ihmisen tärkeä ja myös suurin orgaani.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
enemmän hän alkaa arvostaa terveyteen
vaikuttavia asioita, yleensä, ja sitä
herkemmässä terveystekijöiden tasapaino
kiikkuu.

Toinen seikka ei enää olekaan niin
selvä: miksi pitäisi näyttää nuoremmalta
kuin on. Yksioikoinen nuoruuden
ihannointi johtaa vääristymiin, jopa
naurettavuuksiin. Pitäisikö pikemminkin
nuoruustavoitteen sijasta pyrkiä
löytämään tasapaino ikävuosiensa ja
elintapojensa kanssa, tavoittelemaan
kypsää suhdetta ikääntymiseen ylipäätään.

Tyylikkäästi (siis terveesti) vanhenevaa
voi vain ihailla.

Pakkoroolia pikkuisille

Jokin on ihmiskunnassa vialla, kun lasta
käytetään kuin tanssivaa karhua. Lapsi
oppii nopsaan kuin koira, jota palkitaan
herkkupalalla. Hän oppii, että kun hän
keikistelee ja ketkuttelee, niin aikuiset
ihastelevat.

Lapsi "puetaan pelleksi" ja aikuiset
hohottavat ympärillä. Viattomuus
vääristyy.

Pieni hollantilaistyttö herätti
maailmalla ihastusta, kun hän
lauloi ooppera-aarian muuntamalla
äänensä muistuttamaan aikuisen
naisen ääntä.

Hyvällä syyllä voi kysyä, millä
perusteella ihasteltiin. Sehän kuulosti
kaamealta, vaikka olisikin pannut
silmänsä kiinni välttyäkseen
lapsiesiintyjän ulkonäön ja äänen
luomalta ristiriidalta. Toki aika
ajoin ääni soi, mutta kaikessa
kuului kehittymättömyys - myös
sisällöllisesti. Aariahan kertoo
nuoren naisen halusta kuolla, mikäli
tämä ei saa rakastamaansa miestä.
Herranen aika, 9-vuotias laulamassa
tämmöistä, kun pitäisi olla hoivaamassa
halinallea.

Suomalaisprofessori ottaa esille ihan
oikean huolen: tytön äänikin on saattanut
jo vaurioitua.

Jos asia kärjistetään, aihetta voi tarkastella
laadullisesti, vaikka määrällisesti kyse
on ihan eri luokan asiasta. Oikeastaan siis
kyse on lapsen hyväksikäytöstä, mikä
tarkoittaa "pahaksikäyttöä", pahoinpitelyä.

Lapsen vaurioittamisen pitäisi olla
kriminalisoitu - tai laissa ainakin jollakin
tavalla otettuna huomioon - muissakin kuin
vain törkeimmissä rikoksissa. Eräänlaista
"pedofiliaa" ovat kai kaikki teot, joilla
vaurioitetaan lapsen normaalia kehitystä.

Aikuiset estävät lapsen normaalin kehityksen
ostamalla pikkuttytölle bikinit, panemalla
taaperoita "kauneuskisoihin", opettamalla
meikkaamaan tai viemällä lapsia rankkoihin
treeneihin, kannustamalla tai jopa pakottamalla
jatkuvasti kilpailemaan pärjäämisestä, suosiosta
ja toisten voittamisesta tai nujertamisesta
keinolla millä tahansa. Jos isät tappelevat
keskenään pikkupoikien jääkiekko-ottelussa,
niin ollaan jo pahasti vialla.

Kun muut ipanat on päihitetty, on onnistuttu!

Huh, kun pikemminkin pitäisi palkita siitä,
että lapsi tekee kehitysvaiheelleen soveltuvia
asioita. 9-vuotiaan pitäisi kai vielä olla
kiinnostuneempi nukeista tai lennokeista
kuin kuolemaa haikailevista aarioista,
noin yleisesti ottaen.

Tosin, aina on poikkeuksia, onneksi, ja tämä
pitää oivaltaa, tunnistaa, antaa tilaa eikä
tukahduttaa. Maailmasivu kai on ollut aikuisten
halua päteä lasten kautta; ehkä ilman tätä halua
ei meillä olisi lapsinerojen luomaa riemua
vaikkapa musiikista.

Lienee se kuuluisa "veteen piirretty viiva" siitä,
milloin kyse on lapsen nerouden oivaltamisesta,
milloin kyse on lapsen kehityksen vaurioittamisesta,
siis silkasta pahoinpitelystä.

Lautahenkilöistämistä

En ole femi enkä sovi enkä muukaan
nisti, mutta kumminkin.. ja tarjoan
seuraavan tarinan johtopäätöksen heti
tähän kärkeen: pannaan "henkilö"
pannaan.

Hyvät kunnon tehtävä- ja ammattinimikkeet
ovat muuttuneet hupaisiksi, kun niitä
änkytetään, korjaillaan, korostellaan ja
oiotaan. Kyse on "-miehestä" ja
"-henkilöstä", mutta ei "-naisesta".

Selvennetään esimerkillä. Eräs miehistä
ja naisista koostunut keskustelijajoukko
keskusteli keskusteluohjelmassa
tärkeästä aiheesta. Miespuolinen henkilö
tuli lausuneeksi, että "...selvitysmies
antaa asiasta selvityksen...", johon toinen
keskustelija, nainen, huomauttaa, että
"henkilö". Johon mies, että "..krhöm,
tarkoitan selvityshenkilö antaa...".
(Hah hah, keskustelu oli varmaan tärkeä,
mutta siitä eteenpäin keskustelun anti hukkui
keinotekoisen mies/henkilö -asetelman
seuraamiseen, miten keskustelijat
jatkossa selviytyivät.)

Ennen oli reilusti lautamiehiä,
selvitysmiehiä, lehtimiehiä,
sotamiehiä, kalamiehiä, rajamiehiä,
remonttimiehiä, metsämiehiä,
asiamiehiä, lakimiehiä, talonmiehiä,
ja niin edelleen. Selvää oli, että siinä
oli kyse ammateista eikä sukupuolesta,
tosin entisaikaan niitä hommia tekivät
yleensä miehet.

Oli myös tar -loppuisia ammatteja,
mutta ne hommat olivat yksinomaan
naisten heiniä. Oli palvelijoita ja
palvelijattaria, oli myös miespalvelijoita,
mutta tuskin naispalvelijoita, ellei
sitten jossakin erikoisessa merkityksessä.
Samaan tapaan ammateille oli useita
ilmaisuja, oli laulajia ja laulajattaria,
mieslaulajia ja naislaulajia, näyttelijöitä,
mies- tai naisnäyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
oli jopa johtajia ja johtajattaria, opettajia
ja opettajattaria ja muita pitkä liuta.

On mahdollista, että eri ilmaisumuodoilla
haluttiin korostaa erilaisia arvoasetelmia tai
tarjota "rivien välistä" lisäinformaatiota.

Tasa-arvoistamisen intoilussa on päädytty
usein naurettavuuksiin, jotka ovat vähintään
keinotekoisia, mutta yleensä tarpeettomia.
Niillä ei juuri ole mitään tekemistä
tasamahdollisuuksiin pyrkimisen,
oikeudenmukaisuuden tai tasapuolisuuden
kanssa.

Varusmies-nimikkeellä ei pitäisi olla
mitään tekemistä sukupuolen kanssa,
vaikka siinä onkin sana "mies".
Armeijassa on miehiä ja naisia suorittamassa
asepalvelusta, varusmiespalvelusta.
Miltä kuulostaisi varushenkilöpalvelus.
Ei olisi armeijamaisen tehokasta sekään, että
olisi erikseen varusmiespalvelus ja
varusnaispalvelus. Olennaista on, että
kyseessä ovat asevelvolliset.

On loputon määrä ammattinimikkeitä,
joissa on pelkkä tekijä, ei sukupuolta,
tuomari, autoilija, astronautti, journalisti,
teknikko, lääkäri, suunnittelija, laborantti,
poliisi (joskin poliisi itse usein puhuu
poliisimiehistä ja naispoliiseista, mutta
tuskin poliisinaisista)...

Muuten, kuka tietää, miksi kolareita
ajelevat autoilijat ja naisautoilijat,
harvemmin miesautoilijat, mutta eivät
autohenkilöt, vaikka heillä olisikin henkilöauto.

Lykky, että suuri osa ammattinimikkeistä
on nykyään jo "uniseksejä", eli samalla
nimikkeellä tarkoitetaan yhtä hyvin
naista kuin miestä. Olennaista siis on ammatti,
ei sukupuoli. Se on tervettä, aidosti tasapuolista
ammatti- ja tehtävänimikkeiden kehitystä.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet olisivat kyllä
selkeitä tänäänkin, vaikka naiset valtaavatkin
alan kuin alan. Vekkuleita ovat nimikkeet
joihin syntyy jännä merkitysero. Mitä tekee
isännöitsijä, vaikka olisi nainenkin, entä
mitä emännöitsijä, vaikka olisi mieskin.

Hassua tässä "henkilö"-villityksessä on
ristiriitaisuus. Alun pitäen lienee oltu
liikkeellä tasa-arvon nimissä, kun alettiin
vaatia mies-loppuisten nimikkeiden
muuttamista henkilö-loppuisiksi. Haluttiin
häivyttää sukupuolileima, toisin kävi.
Kun sanotaan "henkilö", tarkoitetaan
naista. Lopputulos vaikuttaa siltä, että
"henkilöistäminen" korostaa enemmän
sukupuolta kuin itse tehtävää, mikä
puolestaan johtaa sekstistiseen tarkasteluun.

Aina on mahdollista, että "henkilöistämisen"
into syntyi lautamies-nimikkeestä. Saattoipa
ollat tukalaa valita luottamusihmisiä
lautamiehiksi ja - lautanaisiksi.

Itse en aio vaihtaa ammatillista "sukupuoltani":
olen aikoinani opiskellut lehtimieheksi,
tein työurani lehtimiehenä, toimin
lehtimiesyhdistyksessä ja olen viimeiseen
pihinääni asti lehtimies, en lehtinainen enkä
ainakaan lehtihenkilö.

Kouluruokailu katkolle

Nuoriso nirsoilee, laihtuu tai lihoo,

sopusuhtaa näkee entistä harvemmin.

Missä mennään.  

Jos nuorelle haarukan käyttö merkitsee

ruoan sysimistä lautasen reunalta toiselle,

tai jos lasiin ei maito kelpaa, tai jos ainoa

ruoka, jonka hän tunnistaa, on jauhorasvaseos,

hampurilainen, pizza tai kalapuikot höystettyinä

limsoilla, ollaan tosi lirissä.  

Ei taida todellinen tulevaisuuden uhka

piilläkään eläkeläismäärän kasvussa vaan

tulevaisuuden toivojen ränsistymisessä.

Yhtäältä nuoren ruokatavat voivat merkitä

ravinnon yksipuolisuutta ja kammottavan

laadutonta ravintosisältöä, toisaalta terveyden

rapautumista. Ihminen lihoo jo nuorena

muodottomaksi lässyksi tai surkastuu peiliin

tuijottavaksi anorektikoksi.  

Jos puuttuu sekä terve itsetunto että

terveet elämäntavat, ei taida tulevaisuuskaan

olla terve, ei heille - eikä meille meille ”muille”.  

Korvantauslehdelläkin käsittää, että elämässä

ei voi pärjätä ilman kunnollista ravintoa, sitä

tarvitsevat ainakin aivot. Ei laadukas ruoka aina

ole kiinni rahasta, yleensä se on kiinni

viitsimisestä.  

Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan väitetään

luisuvan kahden kerroksen väeksi, hyväosaisiksi

ja syrjäytyneiksi, A- ja B-kansalaisiksi, ja syyllinen

kehitykseen on milloin mikin taho riippuen

katsantokannasta tai poliittisista näkemyksistä. 

Ehkei ongelma olekaan taloudellista laatua

vaan elintapapohjaista. Jos kotona ei ole

ymmärrystä tai osaamista koulia lapsen

ruokatottumuksia, ei tällä taida olla suuria

toiveita tulevaisuudestaan – ellei häneltä löydy

yllättäen parempaa älliä kuin vanhemmiltaan.  

Mitä tehdä, kun valistus ei pure, vaikka tietoa

ja tietämystäkin on riittämiin. Koulu on lasten

kasvattajana melko hampaaton, ellei kotien

sivustatuki ole jämäkkää ja osaavaa.  

Jos vaikka kuntapäättäjät voisivat tarttua räväkällä

otteella tilanteeseen ja tehdä reippaan päätöksen

lakkauttaa niin sanottu ilmainen kouluruokailu

kaikkine vinkeineen, ruokavalioineen ja

erityismääräyksineen, vaikkapa vain määräajaksi,

se ehkä parantaisi asiaa. Se opettaisi arvostamaan

kouluruokailua, se jarruttaisi nuorten turhaa

oikuttelua. Ainakin se säästäisi veromarkkoja

(ellei ongelmaksi nouse ruokahenkilökunnan sijoitus). 

Itse asiassa, tuskin kouluruokakaan perin juurin

tervepohjaista on, kun kunnat joutuvat leikkaamaan

määrärahoja ja koulukeittiöt tasapainoilemaan

kustannusten ja vaatimusten kanssa. Yhden

ruoka-annoksen hinta on tarkoin määritelty ja

minimoitu, joten arvattavasti suuri osa

kouluruoasta on einespohjaista. 

Raha on maailman sivu ollut tehokas ase,

Lainsäätäjillä sietäisi olla rohkeutta laatia

semmoisia lakeja, että epäterveellisyys

koituisi kalliiksi jo käyttövaiheessa eikä

vasta hoitovaiheessa.

 

Menneen miete

 

Vuoden  viimeisinä tunteina miettii väkisinkin

mennyttä, mielen täyttävät muistot, ajatukset

viivähtävät edesmenneissä omaisissa ja

kuolleissa ystävissä. Mietteet ovat surumielisiä,

vaikka kuluneessa vuodessa oli varmaankin

enemmän iloa kuin surua. 

Miksi pitäisi summata mennyttä, kun kaikki

”eloonjäämisoppaat” ohjeistavat kääntämään

katseen tulevaisuuteen. Toisaalta, miksi

ihmeessä pitäisi pohtia tulevaisuutta – neuvotaanhan

Isossa Kirjassakin ottamaan oppia taivaan

linnuista, jotka eivät kehrää ja kerää. 

Toisaalta vakuutetaan, ettei huomista ymmärrä,

ellei eilistä tunne, ja että historiasta tämä

aika käsitetään ja tulevaa ohjaillaan.

 Semmoisiakin ohjeita hoetaan, että pitäisi

elää vain tätä hetkeä, koska eiliselle ei mitään

voi eikä huomisesta mitään tiedä. Pitäisi

liidellä tässä hetkessä, nauttia olemisestaan

(tai kärsiä, ei sen puoleen), pureutua kiinni

tässä ja nyt. Otapa näistä ohjeista selvä saati vaari. 

Ainakin kerran vuodessa kuitenkin on

lupa muistella kulunutta vuotta ja

pohtia mennyttä – vaikka näinä aikoina sitä

kyllä muutenkin tuupataan joka tuutista

kyllästyksiin asti, katsauksia luodaan

kuluneen vuoden maailmanmenoon,

urheilutapahtumiin, politiikan asioihin,

onnettomuuksiin, kulttuurin hommiin,

vähän siihen sun tähän. 

Sen sijaan omaa elämäänsä ja ratkaisuitaan

voi olla terveellistäkin muistella ja pohtia.

Moni sen tekeekin - ja huonolla omallatunnolla.

Miten muuten on selitettävissä ne iänikuiset

uuden vuoden lupaukset. Ne kai kertovat,

että lupauksien tekijällä on vielä usko

siihen, että alkava vuosi voisi olla kulunutta

parempi ja että siihen voisi itse jotenkin

vaikuttaa. Sitten, kuten muukin hetkellinen

pontevuus ja lupailun into, kaikki lässähtää

ja entinen meno jatkuu - kunnes kahdentoista

kuukauden kuluttua taas on lupausten aika. 

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.

Koska en tykkää tikuista, en muista, mitä

tuli luvatuksi vuosi sitten. Rohkeasti voisi

kuitenkin taas jotakin yrittää lupailla, vaikka

monen mielestä lienee sama, mitä lupaa, koska

lunastaminen on aina osoittautunut vaikeaksi

ellei mahdottomaksi.

 

Siltikin: lupaan muistaa, mutta olla muistamatta,

koettaa, mutta olla iskemättä päätä kiveen, jaksaa,

mutta levätä, luovuttaa, mutta olla luovuttamatta,

tahtoa, mutta antaa periksi, suvaita, vaikkei

hyväksykään, antaa anteeksi, vaikka olisikin

vaikeata, ja ennen kaikkea, unohtaa… 

Taas.

Hellivä hiljaisuus

Joku kertoi taannoin pitävänsä
kuulokkeita korvillaan alvariinsa.
Äimistelin, että eivätkö siinä
korvat jo soi, kun koko ajan
tunkee käytäviin mökää.
Ei, ei suinkaan, sanoi. Kertoi
kuuntelevansa hiljaisuutta,
tallennetta, jossa ei ole mitään.
Hyvä idea, paitsi että tuskin
tälläkään keinolla täyttä
hiljaisuutta tavoitti keskellä
melusaastetta.

Jatkuva ääniärsytys jos mikä on
todella nimensä mukainen,
ärsyttävä, ellei aika ajoin
raivostuttava, jopa vaarallinen.
Se syö ihmistä pahimmalla
mahdollisimmalla tavalla,
se syö ihmisen sielua ja voimia.
Siinä sielu tyhjenee, onkapannu
paisuu, mieli tyhmenee.

Äänisaasteen vaarallisuudesta
on tutkimuksia ja kirjoituksia
riittämiin, mutta niillä ei näy
olevan mitään vaikutusta. Kaiken
kattava ja kaiken valtaava
äänekkyys vain kasvaa.

Moni välttelee ravintolaa, jossa
"viihdykkeeksi" paukuttaa ja ulisee
jos minkälainen melu - sanovat sitä
musiikiksi. Äänitaso on yleensä
turhan korkea, joten se, mikä
tarkoitetaan viihdyttäväksi, onkin
hallitsevaa, se tukahduttaa
keskustelun - ja ruokahalun.

Moni myös välttelee kauppakeskuksia,
joissa jo ovelta vyöryy vastaan
jumputus. Ruokakauppoihin on pakko
mennä, vaikka niissäkin kovaääniset
kailottavat musiikkina milloin mitäkin.
Nopea juoksu läpi kaupan, äkkiä
tavarat kärryyn ja pikaisesti kassalle
ja ulos, pakoon mölyn pakkosyöttöä.

Suorastaan huokaisee helpotuksesta,
jos joskus - tosin aniharvoin - saa
astahtaa sisään sellaisesta ovesta,
jonka takana ei odottele musiikiksi
sanotun melun tsunami. Tuntee
kiitollisuutta.

Kauppaliikkeiden musiikki vaihtuu
joulun alla joulumusiikiksi luomaan
joulumieltä – ja ostohalukkuutta.
Jostakin syystä perinteinen musiikki¨
ei raasta korvia, vaan toimii kuten
pitääkin, luo tunnelmaa. Sitähän
saadaan kuulla vain vähän aikaa
vuodesta.

Oletettavaa kuitenkin on, että mikä
tahansa soitanta alkaa vähitellen
rassata, jos sitä tulvii aina ja
kaikkialla. Asiakkaat pääsevät
jumputusta karkuun, mutta miten
lienee firmojen henkilökunta,
lienevät melko uupuneita.

Ällistyttävin äänikiusaamismuoto
on puhelimen jonotusmusiikki.
Mistä ihmeen kolosta semmoinen
idea kumpuaa, että ihmisrievun pitää
jonotuksen lisäksi kärsiä vielä
kammottavasta plimputuksesta.

Hellivä nautinto on sydäntalven
hämärä päivä kaukana kaikesta,
erämaassa, liikenteen kohinan,
koiran haukun tai minkään
inhimillisen toiminnan tuottaman
äänen ulottumattomissa, paksun
lumen pehmentäessä maisemaa.
Saa vain olla, hiljaa. Ainoa liikahdus
on oman hengityksen huuru, ainoa
ääni on oman hengityksen sihaus,
ainoa tunne on rauha, joka kietoutuu
ympärille.

Mieli tyhjenee, paine kaikkoaa,
sielu täyttyy.

Kielikirjo kuihtumassa

Kaiken katoavaisuudesta
puhutaan Raamatussa, joten
katoaminen on yksi kehityksen
muoto. Kehitys ei kuitenkaan
aina tarkoita samaa kuin edistys.

Maailmanlaajuisesti kehitys on
vääjäämättä merkinnyt
yksipuolistumista, josta riittää
esimerkkejä lähes kaikilla
elämän aloilla, alkaen luonnosta
ja jatkuen vaikkapa puhuttuihin
kieliin.

Jos Raamattuun edelleen
viitataan, siellä kerrotaan Baabelin
tornista ja ihmiskunnan isottelusta.
Jumalapa siitä ilmeisesti synkistyi,
ja hajotti ihmiset ympäri maailmaa
ja sekoitti ihmisten kielet.
Tällä tavoin selittyisi ihmisrotujen
suuri kirjo ja ihmiskunnan
hajaantuminen kansoihin puhumaan
tuhansia eri kieliä.

Nykykieliäkin on vielä noin
6000, mutta tämän rikkauden
kohtalo näyttää kovalta - puhuttujen
kielten määrä on supistumassa
vinhasti, ja vauhti vain kiihtyy.
Lehtitietojen mukaan (HS 23.10.12)
seuraavien sadan vuoden aikana
kehitys on romahdusmainen:
jäljellä olisi puhutuista kielistä
siinä vaiheessa enää 600!

Menetys on valtava. Miten paljon,
voisi sanoa kauneutta ja rikkautta,
siinä häviääkään.

Toisaalta, mitä ei ole, sitä ei ole,
ja tarkoituksenmukaisesti ajateltuna,
mikä katoaa, sitä ei enää tarvita eikä
sitä edes voida tarvita. Kieli on vain
yksi osa maailman asioista, joskin
ihmisen kannalta olennainen,
mutta kaikkeuden kannalta olematon.

Voidaan pohtia, mikä on tärkeämpää,
pienen kielen säilyttäminen keinolla
millä hyvänsä vai tarkoituksenmukaisuus,
voisi sanoa jopa opportunismi.
Jos itseisarvoksi määritellään kielen
säilyminen, silloin siihen panostetaan
monin tavoin. Mitä vähemmän kyseisen
kielen käytölle on tarjolla luonnollista
kanavaa, sen enemmän sen säilyttäminen
vaatii panostuksia, lähinnä rahaa.

Se siis vaatii voimavaroja. Mikä merkitys
on sillä, että nämä voimavarat ovat ehkä
pois olemassa olevien mahdollisuuksien
hyödyntämiseltä. Kysytään, kaluaako
jonkin kuolevan kielen elossa pitäminen
voimistuvan kielen hyödyntämistä.
Kysytään, kumpi on rikkautta, ja jos
sanotaan, että kumpikin, niin millaista
rikkautta, henkistä, aineellista, mitä.

Maailmankaikkeus on jättimäisissä
myllerryksissä kaiken aikaa, ja myös
oma Maamme on kokenut täydellisiä
muutoksia - kokonaisia "maailmoja"
on kadonnut ja uusia syntynyt.
Ehkä myllerrykset ovat väistämättömiä
myös puhutuille kielille.

Yksipuolistuminen merkitsee
myös keskittymistä. Maailman
kielten keskittyminen on vankkaa.
Maailman valtakielen asema on
yhä selvemmin englannilla, espanjalla
ja ranskalla. Voisi sanoa, että ken
taitaa nämä kolme kieltä, hänelle
maailma on avoin. Lisähelmenä voisi
olla jonkin pikkukielen tai kahden
taitaminen, mikä toisi osaajalleen
"yksinoikeuden" ja monopoliaseman
keskellä suuria kieliä.

Yksi näistä pikkukielistä on suomi,
joka sekin on maailmalla merkittävä
kieli etenkin suhteutettuna sitä
puhuvien lukumäärään ja sen käytön
tasokkuuteen. Suomen kielen merkitys
maailmankielten joukossa nousee sen
ansiosta, että Suomessa koulutus on
korkealla tasolla, yleistä, yhtäläistä ja
kannustavaa. Suomenkielistä kirjallisuutta
ja tutkimusta on runsaasti, tutkimus
on erityisen laadukasta, varmaankin
myös lahjomatonta, ja yleinen asenne
palkitsee kouluttautumista.

Kovin moni ei nuorena oivalla
ulottuvillaan olevaa aarreaittaa ja
"lottovoittoa syntyä Suomeen".

Unohtelujen usvaa

Hah hah. Auton konepellin alta löytyi - ihan
sievästi sijoittuneena - kaksi työkalua, pienehköä
avainta. Siellä olivat kuin omassa lokerossaan.
Ehkä kolisivat hieman alkupäivinä, etsivät
omaa koloaan, mutta sitten asettuivat.
Olivat unohtuneet korjaamolla, ties koska.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että
lääkäri unohtaa instrumenttejaan potilaan
sisuksiin. Operaatio ohi, reikä umpeen,
sinne hautautuu, mitä sinne jää. Eri asia
on, mitä kirurgin työkaluista aiheutuu
potilaalle.

Leikkaava lääkäri on lehtitietojen mukaan
hirveän hajamielinen - tavaroita jää
leikkausompeleiden alle valtavasti.
Tapauksia on Suomessakin kuulemma
vähän väliä, milloin sakset, milloin
mitäkin, jopa verenvuodontyrehdyttäjäsieni
voi unohtua sisuksiin.

Automonttöörin unohtamista työkaluista
ei paljon kai perään huudella. Mitähän
korjaamon mies sanoo, kun nämä,
herraties koska unohtuneet härvelit
palauttaa - ihan "piruuttaan" palauttaa.
Toisaalta, on kai työkaluillakin jokin arvo,
ellei tunne- niin rahallinen kuitenkin.

Lääkärin tai autonasentajan "kädentaidot"
ovat pitkän harjoituksen tulosta, ja
silti sattuu unohduksia. Niinpä tavallinen
harrastelija-askartelija voi ihan vapaasti
antaa itselleen anteeksi erilaiset unohdukset.
Viittaan vaikkapa prosessiin, jossa ensin
kudotaan innolla sukkaa tai paitaa, jotain
meni pieleen, joten sitten puretaan, kudotaan,
puretaan taas ja niin eespäin. Tai ensin
ommellaan innokkaasti, sitten puretaan
tuskallisesti ompeleet, taas yritetään
ja niin edelleen. Kas kun unohtui
suunnittelu. Tämä on kuitenkin harmitonta
harmia. Jos tekeleensä sitten rullaa
kasaan ja heittää ylähyllylle unohtumaan,
souvot, ei paina kuin itsetuntoa.

Tavallista on, että kun käy vierailulla,
jotakin unohtuu kyläpaikkaan - mitä
etäämpänä vierailukohde on, sen
varmemmin jotakin unohtuu. Yleensä
tavaran palauttaminen on hirveän
hankalaa kaikille osapuolille.

Nimet unohtuvat, kauppalista unohtuu,
auton akku tyhjenee ja unohtuneet valot
himmenevät ja sammuvat, unohtaa,
mitä oli menossa hakemaan, unohtelee
sitä sun tätä ja hukkaa mitä milloinkin.
Harmistua ei unohda.

Unohtelu on jokamiehen riesa, ei
siitä sen kummempaa. Annas, kun
iän myötä unohtelun kylkiäiseksi kasvaa
pieni pelko, ettei vain Herra A. olisi
koputtelemassa sisään asettumista. Mitä,
jos monen moiset unohtelujutut eivät
olekaan tavanomaista hajamielisyyttä
eivätkä kiireen - kuten lääkäreillä tai
korjaamon miehillä - mukanaan tuomaa
ilmiötä. Mitä, jos kyse onkin siitä
kuuluisasta muistivitsauksesta.

Unohtelunpelosta sikiää pakkotoimintoja:
tuliko valot sammutetuksi, onko jääkaapin
ovi kiinni, onko hella päällä, jäikö
hana valumaan, tuliko ovi kiinni, ovatko
avaimet mukana, pitää tarkistaa, ja pitää
tarkistaa vielä kerran, ehkä kolmannenkin.

Hah hah: lappuja voisi kirjoitella, mutta
tottahan nekin hukkaa. Ei ole naurun
asia kyllä tämä, kun se aikanaan osuu
omalle kohdalle.