Hetkestä hetkeen

Hetkinen vain, palaan hetken
päästä. Hetki kuuluu kummallisiin
sanoihin, sillä se ei oikeastaan
tarkoita mitään, vaikka sen laadullinen
merkitys on selvä. Sehän tarkoittaa aikaa.
Sen sijaan sen määrällinen merkitys
on epäselvä, todella hämärä.

Ajanlaskussa hetki voi tarkoittaa
lähes mitä vain. Maailmankaikkeuden
mittakaavassa kyse voi olla miljoonista
vuosista, enemmästäkin, piskuisen ötökän
maailmassa ehkä vain sekunnin murto-osasta,
ihmisen aikakäsityksessä - no - se voi
olla melko venyvä juttu. Kukapa ei olisi
pällistellyt jonkin yksinyrittäjän
verstaan oven takana lappua: palaan pian.
Pian kai tarkoittaa hetkistä, pientä hetkeä.

Vapaampaa on puhua hetkestä kuin
sitoa itseään tiettyyn kellonaikaan tai
päivämäärään. Hauskin - ei tosin sillä
hetkellä - tapaus sattui takavuosina kaukana.
Oli tarkoitus saada poromiehen elämästä
hyvä tarina, ja sitä varten piti ajaa tuhat
kilometriä. Tapaaminen oli sovittu
maanantaiksi kello 14. Perille päästyä
ovi oli auki, tuvan penkillä lepäili mies,
mutta ei se, jonka olisi pitänyt vaan
naapuri. Kuulemma tavoiteltava oli
asioilla, mutta palaisi hetken päästä.
Minne meni? Na, tunturin taakse.
Oliko puhetta, koska palaa? Pian, ehkä
jo tänään tai huomenna, jos saa hoidetuksi
asiat. Tunteroinen pari meni ootellessa,
mutta tuhannen kilometrin matkalta
ei tyjin toimin tietenkään ollu syytä palata,
aina löytyy suunnitelma bee, see tai dee ja
niin edelleen, mutta se on jo toinen tarina.

Hetki lyö, viime hetki lyö, lauloi Kirka,
ja tahtoi kellon seisahtuvan. Aika on
suhteellinen käsite, eikä hetkelle ole
olemassa selkeätä  määritelmää. Miltei
käsittämättömiltä tuntuvat tieteilijöiden
laskelmat ajan suhteellisuuksista ja
kaareutumisista ja ties mistä vaihtuvista
nopeuksista ja avaruuden kummallisista
ilmiöistä.

Arkimaailmassakin on jokainen saanut
kokea,  miten ajan kuluminen vaihtelee.
Odottavan aika on pitkä. Miten nopeasti
aika kuluukaan, kun on hauskaa. Voi
sentään, miten eläkeläisellä on kiire, ei
tahdo aika riittää.

Sininen hetki on hetkistä romanttisin,
vaikka luulisi sen olevan pelottavin.
Se on hetki kahden ajan välissä, päivän
ja yön, siirtyminen valosta pimeään.
Päivän koiton hetken taas luulisi olevan
hetkistä iloisimman, kun siirrytään
pimeästä valoon, yöstä päivään. Juuri
ennen sitähän on koettu vuorokauden
kylmin hetki. Uuden päivän alku voi
merkitä pelättyä totuuden hetkeä, tai
toisaalta tuoda helpotusta ja toivoa.

Suden hetki loihtii mielikuvituksen
liikkeelle. Hetket ennen sarastusta ovat
hyytäviä. Ihmisen alkuhämäristä asti on
suden hetki ollut salaperäisen kauhea.
Aamuyön tunteina voi tapahtua mitä
vain. Sudet ovat liikkeellä, ainakin
kuvaannollisesti, ja ihminen on
haavoittuvimmillaan.

Hetkinen, lähetyksessä on katkos. Riittääkö
hetki jääkaapilla käymiseen, kannattaako
istua ja odotella vai pistäisikö telkun kiinni
ja menisi tekemään hetkeksi jotakin järkevää.
Hetki voi kyllä alkaa täsmällisesti, mutta
sen loppu on määrittelemätön. Hetken
pituuden tietää vasta sitten, kun se on loppunut.
Tietääkö sitä edes hän, joka sanoo: hetki vain.

Jauhosta juhlaa

Pitkälle piti pötkiä, jotta oppi edes
vähän ymmärtämään jauhon olemusta.
Kauas - onneksi - on jäänyt aika,
jolloin yhtälö jauho-hiiva-neste-uuni
sai minut kauhun valtaan.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se
sekä pitää paikkansa että ei pidä. Kun
nuorena yritti olla "äitipullantuoksuinen"
ja pyöräyttää kääretortun sunnuntaiksi,
niin seurauksena oli katastrofi: suuren
tiskin lisäksi kyyneleet ja lattian pesu.
Jaa se kääretorttu. Se tipahti lattialle ja
meni siruiksi.

Tapahtumasta jäänyt trauma oli niin kova,
että leipomishalut menivät ikiajoiksi,
paitsi että nyt se ikiaika on loppunut.
Leivon taas. Jostakin syystä se onnistuu.
Lienevätkö jauhot edistyneet (saannissa
on jopa valmiita leipäaineksia), uunit
parantuneet vai onko kyse yksinkertaisesti
siitä, että malttaa lukea ohjeet ja seurata
niitä. Aina näet kun ryhtyy "säveltämään",
tuloksena on pannukakku. Edes pannukakku
ei tunnu onnistuvan näppituntumalla,
siitä tulee liuskalittana.

Parhaiten onnistuu sämpylä. Ostaa
vain sämpyläjauhoja, kuivahiivaa ja
lisää joukkoon pussin kylkeen präntätyn
ohjeen mukaisesti muut aineet, vaivaa taikinan
hyvin (katsoo samalla jotakin kivaa
tallennetta, että malttaa alustushomman
hoitaa kunnolla), nostattaa, pyörittää pallurat,
nostattaa toisen kerran ja panee uuniin
tarkalleen neuvottuun kuumuuteen ja
antaa olla pari minuuttia yli ohjeajan.

Toiseksi parhaiten onnistuu hapanleipä.
Tai siis ei kyse ole oikeasta hapanleivästä
vaan ruisleipäaineksesta leivotusta laatasta;
siitä tulee ruispaloja. Valmis jauhoaines on
pohjana. Taikina alustetaan tosi hyvin niin,
että se irtoaa kädestä, kaulitaan, leikataan
paloiksi ja paistetaan ohjeen mukaan. Ei
voi epäonnistua.

Sen sijaan voi epäonnistua ja todennäköisesti
epäonnistuukin, jos koettaa tehdä äidin
ruislimppua. Voi miten herkullista leipää
äiti leipoikaan. Sain eräästä maatalosta
ikivanhan juuren, jota yritin kerran toisensa
jälkeen loihtia leiväksi. Kamalaa jälkeä,
vaikka parin päivän hapatus, jauhon lisäys,
vatkaus ja alustus oli ihan oikeaoppinen.
Viimeistään uunissa pilautui koko homma:
päältä kivikovaa, sisältä täysin raakaa.

Vanha taikinanjuuri oli ennen aikaan hyvin
arvokasta, joten sitä tulee säilyttäneeksi
toiveikkaana aina vain. Kuivana koppurana
se säilyy iät ja ajat. Ei sitä uskalla heittää
pois, vaikka ehkei se enää toimisikaan.

Varmaan joka suvussa entisaikaan oli
käytössä perinteikäs taikinanjuurensa, joten
voi arvata, mikä haloo nousi, kun isäntä
kerrankin halusi olla kiireiselle emännälle
avuksi ja päätti tiskata astiat. Riuskassa
putsaustouhussa liukeni korvaamaton juurikin.

Kokonaan ei nuoruuden kääretorttutrauma
ole hellittänyt. Vaikka näen sieluni silmin
kullankeltaisen, tuoksuvan, vasta uunista
nostetun levyn odottamassa herkullista
hilloa sisustakseen, en ole vieläkään uskaltanut
ryhtyä tuumasta toimeen. Vielä en ole vatkannut
torttutaikinaa, paistanut sitä sopivan joustevaksi,
levittänyt sen pinnalle namia ja käärinyt
komeutta rullalle. Jos vaikka taas syntyykin kuiva
levy, joka kolahtaa pöydän reunaan sirpaleiksi....
En vielä, mutta ehkä pian.

Poikkeuksellinen päivä

Päivämäärä 111111 ei ole nostattanut
sen kummempaa hälyä, vaikka se on
todella poikkeuksellinen. Eihän vastaavalla
tavalla muodostuvaa numerosarjaa enää
koskaan tule eikä toisaalta tämmöistä
numerosarjaa ole ollut aiemmin kuin kerran,
joskin sitäkin komeammin ja täydellisemmin.
Se oli 900 vuotta sitten eli 11111111,
yhdestoista marraskuuta vuonna
tuhatsatayksitoista. Ehkä kivoihin sarjoihin
voitaisiin kelpuuttaa myös ensimmäinen
ensimmäistä samaisena vuonna eli A.D.1111.
Se tosin olisi oikeastaan 01011111. Samoja
sarjoja tosin löytyy ajalta ennen ajanlaskun
alkua, mutta niitä ei lasketa.

Sen sijaan tulossa on semmoinenkin
päivämäärä, ehkä, kuin 222222, siis
toinen toista kaksituhattakaksisataa
kaksikymmentäkaksi, mutta tarkkaan
ottaen sekään ei ole ihan täydellinen,
koska se pitäisi kirjoittaa 02022222.
Tulossa on tietysti myös kolmas
kolmatta kolmetuhattakolmesataa
kolmekymmentäkolme ja niin edelleen,
nollilla koristeltuina tosin nekin.

Ellei oteta huomioon joitakin, tai ehkä
runsaitakin avioliiton solmimistapauksia,
niin noteeraukset tällä kertaa ovat vähäisiä.
Olisi nyt ainakin kuvitellut, että esiintyisi
muutama maailmanlopun ennustus
tai ainakin jokin muu jännä "nostradamus"
(Nostradamus, Michel de Nostredame,
lääkäri ja astrologi, hurja ennustaja 1500-luvulta).
Toisaalta, ehkä niitä on ollutkin, mutta eivät
ole kiirineet blogistin korviin tai sitten niitä
ei ole sen kummemmin julkistettu suurelle
yleisölle - ne ovat jo menettäneet
uutisarvonsa. Eivät edes meteorologit
voineet ennustaa tälle päivämäärälle
säätyypin muutosta, vaikka tätä ykkösketjun
perjantaita edelsi torstain täysikuu.
Viikkotolkulla jatkunut "kevytsyksy" pitää
pintansa, pakkasia saadaan odotaa.

Ei ole edes onnistuttu julistamaan sitä,
merkitseeko numerosarja onnettomuuksia
vai onko se kaikenlaisen menestyksen
sarja. Ainakin siinä on paljon ykkösiä.

Nämä ajat eivät taida olla otollisia normaalista
kouhkeesta poikkeavaan mielikuvituksen
ilotulitteluun, kun mitään isompaa hälinää
ei ole kuulunut. Ei ole järjestetty tempauksia,
ei ennustettu taivaan putoamista niskaan,
ei marssittu kummallisten asioitten
puolesta tai niitä vastaan eikä edes
kampanjoitu nykymenoa vastaan - ei mitään.
Ainoastaan politiikassa on myllerrystä,
mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellisuutta
muihin päivämääriin ja numerojanoihin nähden,
semmoistahan sillä elämänlohkolla on ollut
aina, sekoilua.

Ehkä kaikenlainen melskaaminen ja
keinotekoistelu on jo niin arkipäiväistä,
että mikään ei enää ole mitään eikä mikään
enää kiinnitä huomiota. Kauhuelokuvat
ja science fiction ovat kalunneet jo kaiken
mahdollisen, joten mikään ei enää täräytä - ei
edes se suomalainen kaveri, joka oli
tatuoinut silmämunansa mustiksi ja
kiinnittänyt sarvet otsaansa. Animaatio
ja kolmiulotteisuus ovat loihtineet ihmeet
olohuoneisiin, tietokonepelien uskomaton
maailma ovat lastenkin arkipäivää, melske
ja jumputus saartavat kaikkialla.

Toisaalta tiedetään, että todellisuus on tarua
ihmeellisempää, tai jopa totuus on luultua
kammottavampaa. Teevee on täynnä mitä
oudompia tositv-ohjelmia, mikään sodoma
ei enää hätkäytä, ja osallistujilta ja niiltä
harrastajilta, jotka tositeeveitä tillottavat,
on toden ja sadun raja tosi hämärä. Epätoivoisesti
julkisuuteen pyrkivien keinot ovat mitä
tautisimpia ja hörhöjä pyörii joka puolella.
Kuka enää tietää, mikä on normaalia - onko semmoista.
Ei maailmanlopunmarssi saisi enää ketään
katsomaan, tuskin marssimaankaan. Onneksi.

Ehkä tämä päivämäärä on lopulta vain yksi
monien muiden päivien joukossa ja ykkösjanan
painoarvo jääkin painetuksi arvoksi eli semmoinen
viivoitus on lähinnä mukava kaiverrus sormuksessa,
päiväys kirjeessä, päiväkirjassa, blogissa...

Helposti hyvää

Helposti hyvää, maukasta mutkattomasti,
vaivattomasti, nopeasti, edullisesti...huihai.
Mikä ihmeen vimma on, että kaiken on
oltava helppoa, nopeata, vaivatonta ja
halpaa. Ei edes töissä tarvitse olla kivaa,
kuten muuan entinen kollega aina
muistutti - ei ainakaan liian kivaa, jottei
mene pelkäksi hauskan pitämiseksi.

Nykyinen itsekkyyden ja narsismin
kulta-aika suosii helppoutta ja iisiä
menoa, ja palvoo ulkonäköjuttuja.
Outoa ja ristiriitaista kyllä, kukaan ei
silti osaa katsoa peiliin.

Mainokset ja ohjeet ovat tulvillaan
kivoja määreitä, houkuttavuuksia,
kuten vaikka halvalla hyvää. Kaiketi
pitäisi korvalehdelläänkin tajuta, ettei
vaivattomuus tai edullisuus takaa laatua,
hyvänmakuisuus ei senkään pitäisi olla
pelkkä suositus. Koukutus kätkee aina
ansan, sokerikuorutus vaaran - millainen
se ansa tai vaara kussakin yhteydessä ja
kenen kannalta sitten onkin.

Kun ruoka on nopeasti valmistuva ja
"makealta" maistuva, kyse on harvoin
laatuisasta tai kovin terveellisestä ravinnosta.
Etenkin lasten ruoissa tämmöisiä määreitä
voisi kavahtaa.

Jos esine on helppokäyttöinen, sen
rikkoutuminen on kohtalokasta, ei ole
varaosia; laite on kerrasta kaputt. Jos joku
on halpa, voiko se olla hyvä.

Halvalla hyvää on yhtä järkeenkäyvää
kuin hyvällä halpaa - noin siis yleisesti
ottaen. Joskus kai voi tapahtua, että
hyvää saa tasapainoisella hinta-laatu
-suhteella, mutta todella harvinaista
olisi saada hyvää halvalla.

Miksi siis haikailisi halvan perään.
Valistunut arvaus - tai pikemminkin
katkera kokemus - sanoo, että halpa
tulee kalliiksi. Mitä ohuemmassa kunnossa
lompakko on, sitä tarkemmin sen sisältöä
on syytä varjella. "Osta heti, tavaraa vain
rajoitettu erä"; kenenkähän etua myyjä
siinä tarkoittaa. Malttia kehiin, niin
tarvittaessa pystyy rysäyttämään kiinni
kalliiseenkin laatuun.

Vaihteeksi voisi kokeilla vaivannäön
nautintoa, joka toisi mukanaan olemisen
arvostusta. Voisi harjoitella - ellei nyt
kokonaan niin ainakin joissakin asioissa -
entivanhaista tyyliä, joka pohjautui mielikuvitukseen,
kierrätykseen, pennittömyyteen ja rohkeuteen.
Mitään ei saanut ilmaiseksi, helppous oli
vain haave ja osaamattomuuteen ei kukaan
voinut tuudittautua. Kaikki tehtiin omin
käsin, ruoka rakennettiin perusaineista,
kankaat käytettiin moneen kertaan, kodin
puhtaus löytyi muilla kuin kemiallisilla keinoilla
ja kauneus, sehän oli saunapuhtautta ja
rehellistä mieltä. No, nykyäänkin kauneus on
katsojan silmässä.

Halpahelppokriittisyys kuulostaa fiksulta, mutta
eri asia on ladella teorioita kuin noudattaa niitä.
Mikä lie Rousseau vai kuka viisas taannoin
tokaisi, että tehkää niin kuin sanon, älkää
kuten itse teen. Sama vaiva ryynäsellä.

Värien vuosikymmenet

Niistä ne muistan, väreistä. Vuosikymmenet
vaihtuvat, värimaailmani samoin. Äiti
rakasti sinistä, ja vaaleansinisen lapsuuden
jälkeen vaihtelivat värit kausittain, olipa
jopa yhtaikaisen värikirjon kausi.

Murrosikä oli oman värin etsintää, mutta
todennäköistä oli, että kaikki omat valinnat
menivät pieleen. Tuli railakkailen värien
vuosikymmen, punaista ja varsinkin
vihreätä. 70-lukua leimasi oranssi ja
ruskea - niin kai kaikilla muillakin.
80-luvulla löytyi kirkas keltainen, ja se
piti hyvin otteessaan. Oli itsetunto korkealla,
kun yllä oli kokokeltainen puku, keltaiset
korvanapit, keltaiset sukkahousut ja keltaist
kengät. Vihreä tuikahti aika ajoin mukaan.
Kova valkoinen antoi hyvin selustatukea.

90-luvulla vyörytti musta, musta ja musta,
lieneekö sidoksissa elonkiloihin vai mihin,
mutta käsi tarttui aina mustaan vaihtoehtoon.
Lopulta kaapista ei muita vaihtoehtoja
löytynytkään. Ellei siis mukaan lasketa
erilaisia harmaita ja siniharmaita juttuja.
Äkisti kuitenkin napsahti mukaan tulen
punainen. Lilahtava ei käynyt, mutta
kellanpunainen eri sävyissään ilahdutti ja
- rauhoitti, yllättävää kyllä.

Seuraavan vuosituhannen lähestyessä
sininen lähestyi, lopulta vyöryi ja otti vallan
- ei mikään vedenhaalea, vaan kunnon tuhti
sininen. Se iski selkäytimeen. Siitä tuli koodi.
Tummansininen väri laukaisi ostotoiminnan,
yksisuuntaisen tapahtuman: tavara käteen ja
kassalle. Sinihimo yltyi mittasuhteisiin, mutta
pysyi aisoissa sikäli, että vaatekappi pysyi
mustana.

2000-luvulla syöksähti maailma turkoosiksi.
Mikä tahansa turkoosi sai sormet vapisemaan,
harkinnan horjumaan. Jopa turkoosi
pakettiauto sai kerran innostumaan. Hyvä,
ettei ollut rahaa. Turkoosi loihti mieleen
laguunit ja keinuvan meren. Uikkarin piti
olla turkoosia, rantatossujen ja lippiksen,
turkoosikorut himoittivat, turkoosista syntyi
kudelmia ja virkkaelmia. Kaapissa oli jopa
turkoosi jakkupuku, joka onneksi ei istunut
päällä.

Turkoosi kuului kuitenkin vain kesäisiin
mielteisiin. Talvi oli tummansinisten
sisustusten, astioiden ja kynttilöiden aikaa.
Enempää ei olisi höpömpikään voinut sinertää
elämäänsä, joten kuin varkain hiipi kuvaan
vuorostaan punaväri, ei tällä kertaa liekin
eikä sinen punainen, vaan pikkutytön
punainen, vaaleanpuna ja jopa pinkki.
Ensin kolahti pinkki hammasharja mukiin,
vanha sininen meni roskiin. Sitten tuli
ostetuksi pinkki matkaläppäri ja hiiri, hups
ja vaikka mitä. Ystävä arveli, että kyse
on ikääntymisestä. Vaikka niinkin, sekä
ikääntyminen että vaalea puna ovat totta.

Hassuin hetki oli laukkuostoksilla.
Kaupassa oli tarjous, kolme värivaihtoehtoa,
musta, turkoosi ja punainen. Helppo arvata,
minkä kahvaan käsi tarttui - tietysti
turkoosiin, vanhasta muistista. Hetko,
vieläkö turkoosi kantaa tai siis vieläkö
kantaisi turkoosia vai pitäisikö astua
"elämässä eteenpäin", uuteen kauteen.

Niinpä kaupasta lähti potentiaalinen
matkalle suuntaava kahden laukun kanssa,
lentolaukun ja ruumalaukun, kumpikin
tuhdin punaisia. Ovat niin makeita, ettei
niitä ole malttanut vielä siirtää kellarin
kätköihin.

Etuoikeutettua elämää

Joku toivoo rakkautta, toinen rahaa,
kolmas miettii menestystä, neljännelle
tärkeimmällä sijalla on terveys, monelle
elämän tärkein anti on suosio ja
julkisuus, joku taas pohtii ja summaa
hyviä vaihtoehtoja ja päätyy toivomaan
onnea. Eri kysymys on, mitä kaikkea
onneen sisältyy; ehkä siihen sisältyy
kaikki nuo hyvät.

Entä, jos ei ole rahaa, ei terveyttä, ei
menestystä eikä suosiotakaan, voi silti
olla onnellinen. Miten se voisi olla
mahdollista? Mistä onni kumpuaa,
ellei myönteisistä elämän lahjoista?

Onnen määrittely on yksi pohdinnan
lajinsa. Maltillisimmillaan onni kai voisi
olla semmoista, että mielessä kuplii
hyvä olo, salaperäinen tyytyväisyyden
tunne siitä, että on elossa. Jos oikein
kikkailee, voi tietysti pohtia, mitä
tarkoittaa elossa oleminen. Se voi
jollekin merkitä bailaamista, toiselle
sitä, että tänään ei ole kipuja.

Onnen olemusta tulee usein pohtineeksi;
sitä miettii päivinä, jolloin on väsynyt tai
kipuinen, tai päivinä, jolloin oudosti
tunee hyvää oloa. Ikään kuin ilo kuplii
pintaan ilman mitään näkyvää tai selkeätä,
kouriintuntuvaa syytä.

Onni on ehkä ihmisen yksityisimpiin
tuntemuksiin kuuluva kokemus, jota ei osaa
toiselle selittää, josta ei osaa kertoa
selvää syytä. Se voi tarttua olkapäähän
sivusta, yllättäen, tulla nurkan takaa aivan
samoin kuin onnettomuus tai suru.

Osattomaksi onnesta voi sanoa häntä,
joka ei tunnista onnensa hetkiä, ihmistä,
jonka katsantoa himmentää epäluulo,
kateus, jota painaa ikuisesti pettymyksen
pelko.

Oikeastaan onni onkin yksinkertainen
asia. Se on elämisen oikeus, oikeus
elämään, joka puolestaan voi olla täynnä
suurta tuskaa ja oikeudettomuutta. Kun
tätä ajattelee, voi omaa onneaan
luonnehtia etuoikeutetun elämäksi.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.

Syntipukin synkeä suvi

Tämän päivän sana on maahanmuutto. Myös muut lajit
kuin ihminen osaavat "vaihtaa maisemaa". Ihmisenkään
kannalta ei Suomenniemi liene koko jääkauden jälkeisen
historiansa aikana ollut larvanperä, syrjänkolkka. Niemen
alkuperäisväkeä on tölvitty kohti pohjoista monin voimin.

Mielenkiintoisia maahanmuuttajia on paljon, ihmisten
lisäksi siis, lajeina jopa yli 600, mutta yksi niistä on ylitse
muiden: lupiini, vihattu ja rakastettu kaunotar. Se on saanut
kantaakseen kaikkien tulokkaiden puolesta syntipukin roolin.

Osa tulokkaista saapui Suomen niemelle jo muinoin, osa parin
sadan vuoden sisällä. On siis muinaistulokkaita ja uustulokkaita.
Eri lajeja tuotiin tarkoituksella riistaeläimiksi tai puutarhojen
kaunistukseksi. Suuri joukko tuli - ja tulee - omin jaloin tai siivin.
Osa tulee vahingossa, vaikkapa laivojen painolastivesien mukana
tai tuontitavaroiden vapaamatkustajina - kaikki tiedämme, miten
kauniita ovat niin sanotut radanvarsikasvit, jotka nekin ovat
sitten levittäytyneet. Lastin mukana on ollut siemeniä, ja
loppu on historiaa.

Osa tulijoista nähdään haitallisiksi, jopa 120 lajia on sellaisia.
Pohjois-Amerikasta tuotu minkki on osoittautunut luontoon
karattuaan tuhoisaksi pedoksi. Rusakko ja metsäkauris sen
sijaan tulivat  omin neuvoin, se heille annettakoon anteeksi.
Metsäkaurista pidetään jopa paluumuuttajana. Merimetso
koetaan jo rasittavana; se on menestynyt rannikollamme hyvin.
Niin ikään valkoposkihanhi on runsastunut.

Kaukoidän tulokas supikoira on kipittänyt jo pohjoiseen asti.
Kammottava ajatus on, että aasialaislähtöinen isorottakin
tänne kotiutuisi, vaikka tuskin rottariepu itse tietää olevansa yök.

Semmoiset symppikset kuin villikani, kanadanhanhi, piisami,
kyhmyjoutsen, valkohäntäpeura, siili, harmaahaikara, fasaani,
kesykyyhky - tulokkaita kaikki tyyni. Villiintynyt kissakin kuuluu
tähän "lajiin". Kalojakin on: peledsiika, puronieriä, kirjolohi, joka
yhdistetään Kekkoseen. Vissiin mustakitatokko ja piikkimonnikin
ovat semmoisia tulijoita. Mielenkiintoiselta vaikuttaa toistaiseksi
harvinainen mölysammakko puhumattakaan nilviäisistä kuten
riesaksi asti kehkeytynyt espanjansiruetana, oudoilta
kuulostavat hietasimpukka, vaeltajasimpukka ja viinimäkikotilo.
Ei tässä kaikki: täplärapu, johon ei rapurutto juuri pysty - tauti
on munasienen aiheuttama sairaus, joka on kohtalokas
omalle jokiravullemme, sikä villasaksirapu, merirokko,
perovesikirppu, tiikerikatka, kaspianmassiainen, huh, ja
kotipuutarhurin painajainen liljakukko, perunamaan riesa
koloradonkuoriainen, ja mitä niitä onkaan, sukkulamato
mäntyankeroinen...

Voi meitä raukkoja. Maamme vallataan ihan muilla keinoin
kuin arvostellulla maahanmuuttopolitiikalla. Ei olisi Eila
Kännökään pystynyt tämmöistä pitämään kurissa. Enemmän
kuin lupiinista on oltava huolissaan jättiputkesta. Jättipalsami,
kurtturuusu tai keltamajavankaali eivät ole nekään syyttömiä
erilaisiin ongelmiin. Ja mitä sanotaan harvinaisesta haisulista,
puistopökkösienestä.

Kun eläin- ja kasvikunnan tulokkaita ei pystytä tai haluta
pitää maan rajojen ulkopuolella, kohdistuu ennakkoluulo
yhteen viattomimmista. Niittokone listii lupiinia, joka ei
itse edes tahtonut maahanmuuttajaksi. Sitä siirrettiin
aikoinaan tarkoituksellisesti teiden varsille. Lupiini
kuitenkin menestyi ja leviää kohtuullisen hyvin (paitsi
minun pihassani, jossa sitä on yritetty vaalia epäonnisesti)
niin, että se syrjäyttää ketokasveja kuten kissankelloa.
Niitä tosin voitaisiin helliä muuallakin kuin teiden varsilla,
mikäli niittyjen ja ketojen kunnossapitoa arvostettaisiin.

On kai perustettava Pelastakaa lupiinimme -sivusto. On
turhemmillekin kampanjoille uhrattu voimavaroja. Ei
lupiinin suosiminen saati sietäminen edes ole turhaa - sehän
on kotiutunut karuun maahamme ilman kotouttamisohjelmaakin.
Tuodaanhan meille jatkuvasti mitä kummallisimpia
siemeniä ja yhä eksoottisempia kasveja kotipuutarhureiden
houkuttimiksi, jopa hyötykasvien siemeniä tuotetaan
muualla kuin omalla kasvuvyöhykkeellämme tai edes
Suomessa.

Kestitystä kerrakseen

Kun käy kaukana kotoa, paluu tuntuu
mukavalta. Niin riemukkaasti kun suuntaakin
nokan kohti sukulaisia ja ystäviä, niin onnea
voi mitata vai tyytyväisyyden hyrinällä,
kun pää painuu taas omaan tyynyyn.

Viikko vierähti silti nopsaan siellä, missä mieli
etäällä liikkuu silloin, kun on kaukana pohjoisessa, kotona.
Lapsuuden ystävät ja maisemat, rakkaat sukulaiset ja
sisarukset, heitä pohtii alinomaa, vaikka onkin laiska
soittelemaan ja kirjoittelemaan. Kun heitä sitten pitkästä
aikaa tapaa, tuntuu hyvältä, kuin erossa olon ajat
haihtuisivat olemattomiin.

Koko reissu oli kestitystä kerrakseen. Liisan ja
Matin luona kaiken riemun bonuksena
oli taas Matin masinoima kiertoajelu ja Liisan
uusiin sävellystöihin tutustuminen. Varsinkin Liisan
itsensä esittämänä hänen sanoittamansa ja säveltämänsä
laulu äitinsä syntymäpäivän kunniaksi oli kaunis;
se sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Matkasimme yhdessä lapsuuden aikamme maisemiin,
ja Marja ja Eve olivat heittäneet kiireensä mäkeen. Näin
saimme pystyyn ratki hauskat raatajaiset. Olemme viime
vuosien aikana tavanneet joka toinen vuosi jo neljä kertaa,
ja aina vain hauskempaa on yhdessä.
Lapsuuden aikaiset vuodet ovat semmoinen perusta
ystävyydelle, että sitä ei korvaa mikään. Vain katse,
ja tuntuu, kuin toinen tietäisi toisen mielenliikkeet.
Ihanaa, että löysimme toisemme vuosien jälkeen.
Harva ihminen kai pystyy pitämään katkottomana
lapsuuden ystävyyksiään, jos elämä on kuljettanut
eri paikkakunnille, opiskelu- ja työ ovat vieneet
ajan ja perheen perustaminen ja aktiivivuosien
kiireet uuvuttaneet. Emme mekään, mutta löysimme
toisemme uudelleen.

Ulla on pärjännyt tosi hyvin ensimmäisenä
yksinäisenä vuotenaan, vaikka mielessään hän varmaan
koko ajan muistelee, mitä vuosi sitten tehtiin, missä
kuljettiin, mitä puheltiin ja tuumattiin. Ulla lähti
vielä mukaan Poriin; se oli retki, joka oli pakko saada
tehdä tapaamaan serkkuani, jonka viimeisin  kohtaus vei
puhekyvyn ainakin toistaiseksi. Raili osaa hoitaa hyvin ja
luonnikkaasti. Kuten Ullallekin nostan hänelle hattua tosi korkealle.
Puhuimme paljon, mutta serkulta sanojen puuttuessa silmät
puhuivat, katseemme oli syvä, ja hyvästi jätön hetkelle
kummankin silmät kostuivat.

Tampereella sain pitää sylissäni ihanaa, puolitoistavuotiasta
kummipoikaani. Vallan mahtava vekara. Kunpa elämä ei
koettelisi hänen vanhempiaan liian kovalla kädellä;
nuorille toivoo aina helppoutta, vaikka tietää, että
elämänviisaus löytyy vain vaikeuksien kautta.
Siltikin, kumpikin jo ansaitsee elämälleen
seesteisyyttä ja täysipainoista perheonnea.
Haudallakin kävimme kukkien kanssa. Oli herkkää,
kun poika, nyt nuori isä, polvistui vanhempiensa
haudalle. Kun sitten seisoimme rinnakkain haudan äärellä,
lennähti suruvaippa olkapäidemme yli ja värähteli viereisen
puun rungolle. Kumpikin olimme hiljaa, mutta uskon,
että jos minä tunsin suruvaipassa rakkaimman
ystävättäreni tervehdyksen, myös tämä nuori isä tunsi äitinsä
läheisyyden.

Tomppa-navigaattorini on kiva, mutta joskus meille
tulee riita. Olin ohjelmoinut koneen  viisaamaan
lyhimmän reitin, siis Hyvinkään kautta, mutta itse
olin fiksoitunut Lahden "kauhun", ja niin siinä kävi,
että sekoilin Helsingin moottoritieltä kohti Lahtea
ja johkaannuin ajamaan halki eteläisen Suomen, siltä
ainakin tuntui. Aurinko oli ensin kivasti edessä, sitten
oikealla, sitten vasemmalla, sitten takana. Huh, kohti
pohjoista olin iloisesti huristamassa, kun etelään
olin menossa. Tomppa-parka kailotti: käänny takaisin
jos mahdollista, käänny oikealle, käänny vasemmalle.
Torttikorvaisena en suostunut kääntymään mihinkään.
Sekoilusta sen enempiä paljastamatta olin lopulta siskoni
luona onnellisesti, joskin pahasti aikataulusta myöhässä.
Oli upeata taas raatailla yhdessä, heittää väsymättömälle
Mustille palloa ja kävellä aurinkoisessa kelissa kalliojärvelle.
Siskoni hurjapää ui pohjattomassa järvessä, siis joka päivä.
Hän on taiteilija, joka osaa myös ruoan ja leivonnan. Nam
sekä vatsalle että silmälle.

Parin päivän päästä starttasimme yhdessä kohti serkkutapaamista:
Serkkuni äidin ja isän puolelta oli koolla 60 serkkua, serkunlasta,
lapsenlasta, lasta, puolisoa, ystävää. Puolet oli siis lähes
tuntemattomia, mutta yllätys ei ollut, että väki oli kuin yhdestä
puusta, hauskaa ja välitöntä. Ihanaa joukkoa. Riemukasta oli
myös tavata omia sisaruksiani ja muita serkkujani.
Ja parasta oli, että Veikko-serkku oli niin hyvin toipumassa
parin kuukauden takaisesta pahasta onnettomuudesta - se
näet ei ollut lainkaan selviö, niin paha oli loukkaantuminen.
Juhlatalon pöytä notkui herkkuja ja laulu raikui, upeata oli ja tunnit
huristivat. Hienoa, että joku jaksaa järjestää tällaisia tapahtumia.
Alkoi kyteä toive, josko tästä voisi tehdään perinteen.
Serkkuni puoliso, perho- ja Teno-mies, näytti perhoaarteensa - yksi
antoi 32 lohta, toinen 16 lohta ja niin edelleen. Melkoisia perhoja!

Kotimatkalle lähdin aamupäivällä, joskin huonosti
nukutun yön jälkeen (laihiksella olevan olisi pitänyt
käsittää, ettei kermakakkua saisi ottaa ainakaan lisää!),
mutta 650 kilometriä taittui kuin taittuikin, ja koti otti vastaan.
Väsymys kaikkosi kotiovella, ja siskoltani saamani
ämpärillisen punaviinimarjoja perkasin, pakastin ja osan
keitin hilloksi saman tien. Olin hänelle kiitollinen. Marjat
ovat parasta, mitä ihmisen ravinnoksi on "keksitty".

Mitä tästä opimme. Paljon. Ystävyys on arvokasta,
sitä ei saa haaskata. Sukulaisuus on omaisuus,
jota ei saa hukata. Kumpikin missaus on koko ajan
vaanimassa, sillä Lappi on kaukana kaikesta tai
pikemminkin päin vastoin. Ja ellei Muhammed mene
vuoren luo, voi vuori mennä....

Keräilytalouden kourissa

Luonto on todellinen viettelijä, kun se saa

peruslaiskankin kuperehtimaan pitkin

tiheikköjä ja rämeikköjä milloin minkin

saaliin perässä. Vaikka selkä jo olisi

kangistunut kuperaksi, niin vielä kerran

ja toisenkin on pakko kumartua ja kouria

marjaa tästä ja tuostakin mättäästä.

Koko riemukas riesa alkaa jo toukokuussa.

Vain lyhykäinen hengähdysaika viimeisten

pilkkireikien jälkeen, kun jo on loikittava

pitkin hakkuuaukeita korvasienten toivossa.

Tänä vuonna ei onnannut, mutta sitten

tulikin jo aika kerätä kuusenkerkät ja koivun

nuoret lehdet, noukkia maitohorsman versot,

istuttaa yrtit ja potut, kitkeä rikkaruohot ja

lehteä metsiin katselemaan, josko jo

haperoita...

Kun hätinä oli Tenon kaksiviikkoiselta

lohestusretkeltä selvitty, alkoi mansikka-aika,

ostosellainen. Mansikkasouvista punaisin

sormin oli jo kiire rämpimään soille hillan

perässä; hyvästä hillankukinnasta huolimatta

herkku oli pahasti hakusessa. Ystävältä saimme

kuitenkin ostaa Käsivarresta asti etsittyä kultaa.

Niin oli lakka tiukassa täällä, että poimijalle

maksettu kilohinta nousi hillakaupassa lopulta

jo 40 euroon. Sen sijaan kotomailta löytyi

villivattua, mustikkaa, juolukkaa, kaarnikkaa.

Ei elämä tosin pelkkään keräilytalouteen

meilläkään perustu. Viljelykulttuuria harjoitetaan.

Yrttimaa alkoi antaa satoa runsain mitoin niin

mökillä kuin patiollakin: salaattia, tilliä, persiljaa,

sitruunamelissaa, basilikaa, minttua ja tietysti

rikkaruohoa. Herneetkin yrittävät vielä paisua,

mutta sateita tarvitaan. Sen sijaan perunat ovat

pullahtaneet niin isoiksi, että on nopsaan leikattava

kaalet poikki, jotta kasvu pysähtyy.

Koristekukista tuli upeampia kuin koskaan, surkean

nököiset jäännöspelakuutkin muuttuivat valtaviksi

kukkapehkoiksi. Tyhjiltä näyttäneet perennapenkit

muuttuivat pienoisviidakoiksi. Lapissakin siis voi

kukoistaa. Mikähän tätä kesää "vaivasi", olikohan

lämmintä ja kosteata sopivasti, ja vielä ehkä osuva

lannoitus. Yrttimaa ja kukkapenkit kiittivät.

Mökin lattian alla asustavat pari pupun poikastakin

olivat juonessa eivätkä tänä vuonna tuhonneet kuin

pihan apilan kukat - sittemmin tosin krassitkin.

Liljakukko napsi poikki vain yhden liljanvarren.

Paratiisimaista ihanuutta täydensi, että hyttysiä ei

taaskaan ollut (lintujen vinkkelistä tietysti harmillista).

Ennen kuin puolukka-aika on edes käsillä, ovat

pakastimet täynnä kalaa, sientä, marjaa. Siis

todella täynnä. Lisäksi hyllyissä on tölkkitolkulla

keräilytuotteita kuivattuina, etenkin herkkutattia

edellisvuodelta, samoin marjaa kuivattuna ja

erilaisia yrttijauheita. Kaikki taatusti ilman

lisäaineita, luomua. Sen sijaan pihlajanmarjasatoa

ei tälle syksylle näy ainakaan täällä tulevan, mikä

on harmi. Oranssimarja on herkullinen hyytelönä

ja nektarina ja sopii kuivattavaksikin. Siskoltani

sain mahtavan aarteen, ämpärillisen punaherukkaa.

Semmoista en olekaan ennen saanut pakkaseen;

hilloksikin sitä riitti.

Todellinen luonnon lääkekaapin perusta on

väinönputki, enkelten yrtti. Sen siemeniä on nyt

kuivattu ja jauhettu, samoin lehdistä on tehty

jauhetta omiin purkkeihinsa, juurta on pesty,

kuorittu ja kuivattu. Siitä on sekä pala- että

jauhoversiota tallessa.

Kun antautuu luonnon ihmeille, voi johkaantua

uurastamaan uupumukseen asti, mutta tarjolla

on moninkertainen palkinto: terve liikunnan

väsymys, luonnon tuoksujen ja äänien ihana

maailma, bonuksena puhtaat terveystuotteet.

Vuodet vain eivät ole samanlaiset keskenään;

yhtenä vuonna ei löydy sitä, toisena tätä, mutta

aina kuitenkin jotakin. Luonto tasaa itse itseään

eikä jätä ihmistä pulaan.

Piripintapakkaset mökillä ja kotona sallisivat

pitkänkin piirityksen - ainakaan ruoka ei

loppuisi. Ja toden totta, talvihan sellainen on,

piirittäjinä ovat hanget korkeat ja nietokset myös.